Musikaalin nimi, Niin kuin taivaassa, on minulle tuttu, mutta mitään varsinaista tietoa sisällöstä ei ole. Musikaalihan pohjautuu samannimiseen elokuvaan, jota en ole nähnyt. Olen siis kutakuinkin tabula rasa, kun Tampereen teatterin klubilaisten bussi starttaa Vanhalta kirkolta kohti Seinäjokea. Meitä on mukana vähän yli 50 teatterinjanoista.

Jo matkalla suoritetusta kyselystä opin, että Seinäjoki mainostaa itseään Avaruuden pääkaupunkina. Olen ihan että huhhuh! Veikkasin Lakeuden pääkaupunkia. Sanonpa vaan, että taitaa tuossa nimessä olla ripaus meidän etelä-pohojalaasten uhoomista. Ymmärrän toki, että lakeudella on avaruuttakin, mutta että Avaruuden pääkaupunki! Anna mun kaikki kestää!

Alvar Aaallon suunnittelemassa Seinäjoen kaupunginteatterissa olen käynyt joskus varmaan yli kymmenen vuotta sitten. Opin matkalla senkin, että se on perustettu vasta 1973. Veikkasin vuotta 1963. Pieleen meni.

Ryhmällämme on taiteilijatapaaminen lämpiössä ennen esitystä. Nauttiessamme kahvia ja porkkanakakkua Natalil Lintala (Lena) ja Helena Rängman ( Siv) kertovat jotakin näytelmästään. Kovin pieneksi tieto jää, kuten olettaa sopii, koska mitään juonestahan he eivät voi paljastaa. Jotkut ovat tosin nähneet elokuvan. Rängman korostaa, että tämä musikaali on ihan erilainen. Jaaha.

Mitä sitten saan?

Lenan ja Daniel Dare’uksen (Peter Nyberg) rakkaustarina lienee se pääjuonne. Rakkaustarina, joka päättyy sankarin kuolemaan. Sen lisäksi näytelmä sisältää vaikka millaisia sivuaiheita. On cp-vammainen nuorimies. On vaimoaan hakkaava perheenisä ja heidän kaksi lastaan. On seksuaalista hekumointia. On menoa paheksuva pappi. On huumoria ja on sähläystä. Ja tietysti kirkkokuoro, jota rupeaa johtamaan paikkakunnalle palannut Daniel Dare’us.

Joskus opin Jyväskylän yliopiston kirjoittamisopintojen draamakurssilla, että elokuvassa ja näytelmässä on aina joku sanoma. Mietin tämän esityksen sanomaa pääni puhki. Pähkäilen sitä etenkin väliajan jälkeen, kun siihen mennessä en minä eikä bussikaverini ole sitä vielä löytänyt.

Näyttelijät ovat hyviä. Eikä lauluissakaan ole pahemmin moittimista. Ohjelmalehtinen lupaa Suurien tunteiden musikaalia. Rängman kertoo alkutapaamisessa, että lopussa tarvitsemme nenäliinoja.

Jokin ei nyt omalla kohdallani nappaa. Esitys on toki viihdyttävä ja katsomisen arvoinen. Se ei kuitenkaan minuun isosti kolahda, enkä nenäliinaakaan tarvitse. Tekijöinä on hyviä nimiä, esimerkiksi Tuomas Parkkinen ohjaajana ja Eeva Kontu vastaavana kapellimestarina. Vika ei ole tekijöissä. Omat sisäiset asetukseni lienevät jotenkin vinksallaan.

Kiitokset kaikille esityksen tekoon osallistuneille. Kiitos myös Tampereen teatterille. Noin yhdeksän tunnin reissu Tampereelta bussimatkoineen kannatti joka tapauksessa tehdä. Ei aika hukkaan mennyt, vaikka hurmos jäi saavuttamatta.

Tekijöiden tiedot ovat ohjelmalehtisestä

Esityksen kuvat Jukka Kontkanen/Seinäjoen kaupunginteatteri