Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Sinivalas Kansallisteatterissa pitää kiinnostavuudellaan tiukassa otteessaan yli kaksi tuntia. Siinä nostetaan esiin tärkeitä ajatuksia yksi toisensa jälkeen. Tahti on nopea. Aikaa asioiden mietintään ei näytelmän aikana jää. Kotiin jää purtavaa. Westerberg on sisällyttänyt näytelmäänsä useita nykyihmiselle ja ihmiskunnalle tärkeitä kysymyksiä, joihin jokaisella on tarttumapintaa.

On Annan ( Elena Leeve) 35-vuotissyntymäpäivä. Neljä isovelipuolta: Tuomas (Esa-Matti Long), Pekka (Antti Pääkkönen), Juha (Timo Tuominen), Peter (Elmer Bäck), isosiskopuoli Hannele (Kristiina Halttu), isä Tapani (Markku Maalismaa) ja mökkinaapuri Erkki (Eero Aho) kokoontuvat syntymäpäivää juhlistamaan perheen mökkisaarelle. Halaillaan ja toivotellaan onnea. Kysytään, mitä kuuluu. Tavallinen vastaus on: Ihan hyvää.

Iso perhe. Veljiäkin on runsaasti. Ihan maan perusteellisesti. Missä veljien vaimot, mietin. Peter on ainakin naimisissa, käy ilmi. Hän tuo kuitenkin mukanaan naisystävänsä Lauran (Emmi Parviainen), jolla hänelläkin on aviomies jossain. Laura kirjoittaa kirjaa Peteristä. Annaan tutustuttuaan hän kirjoittaa kirjan Annasta. Siskopuoli on juuri eronnut. Se tuli selväksi.

Kaikki siis hyvin. Suuri, toisiaan rakastava perhe yhdessä viettämässä Annan syntymäpäivää rakkaassa kesäpaikassa. Vielä mitä.

Välit ovat vähintäänkin etäiset. Vähitellen käy ilmi, että oikeista asioista, kuten äidin itsemurhasta ja Annan miehen Matiaksen (Heikki Pitkänen) psyykkisistä ongelmista ja itsemurhayrityksestä ei ole puhuttu. ” Ei meidän olohuoneessa ollu mikään virtahepo, siel oli sinivalas”, toteaa Pekka. Yksi ja toinen kaipaa, että hänestä oltaisiin aidosti kiinnostuneita. Että oikeasti haluttaisiin kuulla, miten menee. Saaren myymisajatukset nostattavat riitaa. Anna haluaisi säilyttää sen. Hän jopa haaveilee, että voisi muuttaa sinne. Pakoonko maailmasta? Myymisriita tuo esiin muitakin keskinäisiä ristiriitoja. 

Paitsi perheenjäsenten ohuista ja vaikeista tunnesuhteista näytelmä kertoo hukassa olevasta minuudesta ja muutoksenpelosta. Kuten joku näytelmässä toteaa: Ei ihminen halua muuttua. Toisaalta haluaa ja toisaalta pelkää muutosta.  Tuttu on turvallista, kaikessa epämukavuudessaankin.

Näytelmän seuraaminen vaatii multitaskausta. Tapahtumia on sekä näyttämöllä, että kolmella videonäytöllä. Myös pysäytettyjä tuokiokuvia käytetään. Tekniikka on ihmeellinen asia, jota yhä enemmän käytetään myös teatterissa. Mietin, olisiko itse sanoma menettänyt mitään, vaikka esitys olisi ollut ihan vanhanaikaisesti vain näyttämöllä. Mielenkiintoa menetelmät toki lisäsivät. Esitys oli jaettu kuuteen osaan eri otsakkein. Siellä oli esimerkiksi kateutta, häpeää ja haureutta. Jokaisessa osassa oli kaksi nimikettä. Tunnustan, että esitystä seuratessani nimikkeet eivät mitenkään ohjanneet katsomistani. Rajansa se on minunkin havaintokyvylläni.

Näytelmä kertoo laajemmastakin ilmiöstä, ilmastonmuutoksesta. Perheen saari sijaitsee saastuneella Itämerellä. Muutoksen tuska kertoo myös tuskasta ympärillä tapahtuvasta muutoksesta ja sen vaateista ihmisen itsensä muuttumiseen.

Paavo Westerberg pohti helmikuun bloggariklubilla syyllisyyttä. Hänestä ei pidä syyllistää, vaan todeta: syyllisyyttä on. Oleellista on kysymys, onko jokin hyväksi meille. Pitäisikö ihmisen luopua jostain asioista, että maailma voisi paremmin? Westerbergin visio tulevaisuuden perheestä on idyllinen. Digivälineet on laitettu pois, ihmiset ovat toistensa kanssa, on rakkautta. Taitaa ehtiä Tammerkoskessa virrata vettä koko lailla, ennen kuin tämä idylli toteutuu.

Nimi Sinivalas viittaa Raamatun kertomukseen Joonasta, joka joutuu valaan vatsaan, mutta pelastuu sieltä myöhemmin. Tulevaisuuden tutkija Markku Wilenius tulkitsee käsiohjelmassa, että sinivalas on tässä hetkessä ilmastonmuutos, joka uhkaa niellä meidät. Me voimme pelastua valaan vatsasta sopeutumalla elämään valaan elämää. Sinivalas on ihmistä suurempi kuten luonto on ihmiskuntaa laajempi. ”Muutos vaatii vain ja ainoastaan rakkautta, itse elämän rakastamista ja siitä huolen pitämistä”. Tämä Wileniuksen ajatus koskee minusta niin ihmistä ja hänen lähisuhteitaan kuin laajemmin suhdetta ympäristöön ja yhteiskuntaan.

Näytelmä loppuu toiveikkuuteen. Westerbergille kirjoittaessa oli tärkeää, että lopussa on toivoa. Siihen minäkin uskon.

Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho sanoi bloggariklubilla ennen Sinivalaan ensi-iltaa: Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan. Jos sallitte, lisään tähän vielä: taide auttaa myös ajattelemaan.

 

 

Sinivalaan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.20.

Kiitos Kansallisteatterille lipusta ja bloggariklubeista.

Näytelmän kuvat: Kansallisteatteri/Tommi Mattila

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat