Kuinka moni 18-vuotias ottaa velkaa ja ostaa maapalan voidakseen siihen kerätä kuivumaan järven pohjasta sukeltamiaan uppopuita?

Kuinka monella siitä alkaa neljänkymmenen vuoden elämäntyö?

Eipä taida tällaisia miehiä olla Suomessa kuin yksi. Esa Heiskanen.

Olemme ajaneet Etelä-Savossa Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen Rantasalmella hyvän matkaa Porosalmen kylään. Kovin lienee syrjäistä seutua, eipä vakituisia asukkaitakaan kylässä ole kuin viitisenkymmentä. Yllättäen jonkin matkaa ennen Esan maita putkahtaa eteen Järvikylpylä. Myöhemmin luen netistä, että viime vuonna valmistunut kylpylä lienee Suomen erikoisin. Siis Esan plantaasin lisäksi Porosalmentiellä on muutakin erikoista.

Kohta osumme HakoApajan näköalakahvilan pihaan. Esan vaimo Mari ohjaa peremmälle kuuntelemaan selostusta paikasta. Itse Esa-isäntäkin käy paikalla. Mari kuitenkin on se, joka selostaa Esan elämäntyötä ja hänen tuntemuksiaan eri vaiheissa. Mikäpä siinä. Viimeiset 20 vuotta hänkin on ollut Esan kelkassa ja hommassa mukana. Eipä tullut kysyttyä, mutta sellainen tuntuma jäi, että luokanopettajan hommat taisivat jäädä kertaheitosta. Myöhemmin totean, että savolaisen letkeästi Esaltakin kyllä juttu luistaa.

Esa on uppotukeista ja myöhemmin myös uitoissa käytetyistä puomeista rakentanut parikymmentä rakennusta alueelle.

Päärakennuksessa on Aikhituvassa ja Savottasalissa paljon valokuvia rakentamisesta, mutta myös Heiskasen suvun historiasta. Onhan Esan suku asunut Porosalmella jo 1600-luvun puolivälistä. Tiloja voi touko-syyskuussa vuokrata erilaisiin juhliin.

Talviaikaan Esalla on aikaa harrastaa maalausta. Omatekoinen istuinkin on syntynyt. Kun on käsistään kätevä, niin on. Kenen lienee kaatama täytetty karhu? Selvyys siitä olisi varmaankin tullut, jos olisin kylttejä paremmin lukenut. Ja voi voi. Paljon tietoa muutenkin jää tutkimatta.

Lomailemaankin tänne voi tulla.  Hietalammen rannassa on vuokrattavia mökkejä. Erilaisia rakennuksia saa ostaa tilauksesta. Kaipaisitko vaikkapa laavua tai savusaunaa?  Puu ei todellakaan ole mitä tahansa, vaan vuosikausia kuivatettuja uppopuita. Niiden iäksi on Helsingin yliopiston tutkimuksissa todettu 1000-4000 vuotta! Lukema, jota ainakin minun järkeni on vaikea tajuta. Puut ovat aikoinaan kaatuneet järveen latva edellä ja ovat menneet sinne tietysti oksineen. Vieläkin niitä pohjassa on. Onpa varsinainen homma ollut saada niitä sieltä ylös.

Viime kesänä Esa sai ITE-taiteilijan arvonimen, joka ymmärrettävästi oli kovin mieleinen. Mari kertoo ITE-sanan tarkoittavan ITSE TEHTY ELÄMÄ. Enpä ole koskaan aikaisemmin tätäkään selitystä kuullut. Ja kyllä. Kovin omanlaisensa elämän Esa on todella luonutkin. Vieläpä hyvin määrätietoisesti jo nuoresta miehestä. Oppinsa rakennushommiin alta parikymppisenä hän sai pääkaupunkiseudulla kummisetänsä, ravintoloitsija Timo T. Kaukosen avustuksella. Me vähän pitempään mukana olleet saatamme muistaa kyseisen herran. Ei se mitään, vaikka ei tietäisi, eikä muistaisi. Esa se tässä on pääosassa.

Kuljen suu auki ihmetellen kauniita rakennuksia ja kaikkea esillä olevaa. Yritän muistaa sen välillä sulkea, ei muuten, mutta itikoitten takia. Että on ihminen ehtinyt! Että on ihminen keksinyt! Että on ihminen ollut määrätietoinen! Että on ihmisellä ollut intohimoa!

Kahvilan terassilta näkymä syvänsiniseen veteen tuo mieleeni Virtain Torisevan maisemat. Lampi jää syvälle rotkon tapaiseen. Suihkulähteen veden solina rauhoittaa, kun ryystän kahvia ja syön oikeasti hyvää omenatorttua vaniljakastikkeen kanssa.

Oma rakennuksensa, Käsityöpirtti, on Esan isän, Tapion pahkatöille ja maalauksille. Äiti-Eilan käsityöt saavat siellä myös sijansa. Käden taidot ja taiteellisuus näyttävät kulkevan suvussa. Minnekäs sitä omena ellei puun juurelle. Kylläpä varttunutta mieltäni lämmittää, että Esa antaa selvästi arvon juurilleen ja tahtoo tuoda niitä esille.

Kaksi ujonoloista murrosikäistä, Esan ja Marin pojat, myy tekemiään puuautoja. Ostan kilpurin. Ei niin, että sitä varsinaisesti tarvitsisin, mutta kannatuksen vuoksi. Kannatan siinä samalla Norpan suojelua noin eurolla. Mari on kehottanut meitä jututtamaan poikia, että he oppisivat toimimaan ihmisten kanssa. No, minähän jututan. Tätimäisesti kysyn muun muassa: Onkos sulla jo jotakin ajatuksia, miksi isona rupeat? En mie vielä tiijä, vastaa poika ja katselee heiluttelemiaan jalkojaan. Taitavat tässä kuitenkin olla koulutuksen alla uudet HakoApajan isännät. Sitä sopii toivoa. Sydäntä raastavaa olisi varmaankin myydä paikka vieraalle. Vaan eipä tässä vielä tunnu olevan Esalla ja Marilla kiire jättää hommia. Täynnä virtaa ja touhua on kumpikin.

Ja näinhän se on, että aikaansaavan isännän taustalle tarvitaan topakka emäntä. Ellei sitten vallan rinnalle.

Jos mielenkiintosi heräsi ja mielit mennä paikkaa katsomaan, joudut odottamaan ehkä ensi kesään. Heinäkuulla voi noin vain mennä, mutta kesä- ja elokuussa vain sopimuksen mukaan.

Lisätietoa ja kuvia www.porosalmi.net/hakoapaja