Syksyinen, enempi harmaja, mutta suhteellisen lämmin päivä. Uudet, järviset ja metsäiset maisemat.

Ennen tänne päätymistä mietimme kotona miehen ja Kuopuksen kanssa, minne mennä vähän retkeilemään. Jos vaikka löytyisi suppilovahveroitakin. Kuopus tätä paikkaa ehdottaa. Hän on joskus täällä ollut.

Nafti puoli tuntia ajaa köröttelemme Tampereelta Nokialle. Sitten tassua toisen eteen ja pääsemme yhden järven rantamiin.

Kaunista.

Minulle paikka on uusi, Kaakkurijärvien alueella oleva Nokian saaristo. Luonnonsuojelualuetta. Ihan en ymmärrä, mikä saaristo tämä oikein on. Enempi täällä on pieniä järviä ja metsää. Mutta mikä minä olen nimeä kritisoimaan. Olkoon mikä on.

Kaakkurijärvet- nimelle löytyy sitä vastoin kunnon selitys. Paikka on tärkeä pesimäalue uhanalaiselle kaakkurille. Ne ovat kuitenkin jo lähteneet muuttomatkalle. Ei näy. Pitäisi täällä olla liito-oraviakin. Eipä näy niitäkään.

Päädymme kiertämään yhden järven ympärillä kulkevaa polkua. Poikkeilemme välillä metsään sieniä etsien. Mies ja Kuopus ovat ilmeisesti ahkerampia poikkeilijoita, kun he löytävät suppilovahveropaikat.

Suppilovahvero on siitä ihana sieni, että kun yhden löytää, niin lähellä on yleensä vaikka kuinka paljon. Vaikka ovat ne hyviä maastoutujiakin. Minäkin yhden kerran luulen olevani paikan löytäjä, vaan mitä lie seitikkejä olivat.

Niin sienihulluja emme ole, ettemmekö voisi välillä nautiskella luonnosta. Eipä ole enää hirvikärpäsiäkään. Enpä ole tuosta pahoillani. Monin paikoin polun lähellä on jyrkkiä kallioita. Komeita.

Lammikoita on välillä polullakin. Isomman veden yli johtaa silta. Muutaman kerran ylitämme vesiesteen, jota ei edes saappaiden kanssa pysty kahlaamaan. Ylimenoa varten on laitettu pyöreitä pöllejä. En olisi minä, jos en pelkäisi pöllien lähtevän pyörimään vaikka mihin, kun niille astun. Turha pelko. Pysyvät paikallaan. Kuopus varmistelee ylitystäni kurottamalla kättään toiselta puolelta. Onpa yhdessä kohtaa pitkä keppikin tarjolla, jolla voi ottaa pohjasta tukea. Juupa juu. Kuvan kuvaa näistä ei ole. Taisin sen verran olla ylityksistä täpinöissäni, ettei kuvaaminen käynyt mielessäkään.

Kotimatkalle lähdemme kroppa ja sielu virkistyneenä suppilovahveroiden kanssa jokusen tunnin retkeiltyämme ja noin viisi kilometriä käveltyämme.

Kotona mies tekee osasta sieniä tosi maistuvan keiton. Erinomaisesti se maistuu leipomani pataleivän kanssa.

Hieno reissu! Ihan täydellinen, kun Kuopuskin oli mukana. On se sen verran harvinaista herkkua, kun pääsee kaukana asuvan jälkikasvun kanssa johonkin – vaikkapa metsään.