Mahtaako minulla olla kaikki muumit laaksossa?

Koronakaranteeni ”pakotti” minut siivoamaan kaappeja. Siinä hässäkässä löysin tämän paperikassillisen äänitettyjä c-kasetteja. Ettäkö löysin? Nyt varsin valehtelen. Olen aina tiennyt, että nämä kasetit ovat kaapin perillä. En ole kuitenkaan halunnut niitä hävittää ilman äänittäjän lupaa. Koskaan en vain ole muistanut kysyä.

Kasetit ovat Esikoiseni omaisuutta. Niitä on yhteensä 62 kappaletta. Laskin, kun kerran laskija olen. Leväytin ne kaikki nyt Esikoisen eteen puutarhapöydälle. Ilahtuiko? No, eipä juuri. Ällistyikö? No, kyllä vain. Mitään tietoa näiden aarteiden yhä edelleen olemassaolosta ei hänellä ollut. Omiksiin silti heti tunnisti.

Vanhimmat äänitetyt tai ainakin päivitetyt kappaleet ovat vuoden 1979 euroviisut. Käsiala siinä näyttää olevan minun isäni. Muistan hyvinkin vanhempieni äänittäneen Esikoiselle, milloin Noita Nokinenää, milloin musiikkia.

Olihan siellä Elvistäkin, ihan ostokasetilla. Ukkia ei ole näköjään tarvittu enää vuoden 83 euroviisujen äänitykseen. Punaisen ristin leiriläisenä on näköjään pisteytetty musiikkikappaleita. Vuosi on hukassa.

Baccara oli Esikoiselle ja hänen kavereilleen kova sana aikoinaan, etenkin tämä Yes Sir, I can boogie. Sen muistan soineen itsellänikin melkein korvamatona Esikoisen sitä luukuttaessa. Aah! Ihana Baccara!

Tuo vanha tanssimusiikkikasetti ei kyllä soita mitään kelloja. Ei varmastikaan ollut Esikoisen kuuntelemaa. Mutta siellä kassissa sekin kasetti oli.

Esikoinen on osoittautunut myöhemminkin järjestelmälliseksi ihmiseksi. Niinpä äänitykset on kirjattu kahteen kasettivihkoon. Toisen nimilehdeltä voi päätellä, että homma on alkanut, ainakin jossakin muodossa, jo seitsemänvuotiaana. Näyttää siellä olevan Vivaldiakin kasetilla. Tarina ei kerro, onko itseäänitettyä vain ostokasetti.

Olisin voinut luulla, että Esikoinen laittaisi edes joitakin kasetteja mahdolliseen muistojensa laatikkoon. Mutta mitä vielä. Roskiin vaan, hän komensi. Minä sentään yritin vähän fiilistellä ja laitoin kasetin soimaan. Pihinää, äänetöntä, vinkunaa ym. Huonoja kasetteja. Eivät ole kunnossa pysyneet edes neljääkymmentä vuotta. Mitäsevväliä, vaikka joitakin on melko varmasti käytetty useampaan kertaan.

Huomionarvoista on, että kasettipussi on muuttanut ainakin kerran, osa kaseteista ehkä useamminkin. Jos Esikoinen olisi muuttotyön tehnyt, ne olisivat olleet hänen tavaroissaan. Minulla ne nyt kuitenkin näyttivät olevan. Voi tietysti olla jopa niinkin, että Esikoinen on päättänyt laittaa ne roskiin ja minä olen ne roskiin joutumiselta pelastanut. Ovatko minulla siis kaikki muumit laaksossa, saattaa joku kysyä.

Mutta ilon kautta! Olen siis niin luotettava ihminen, että säilytän toisen omaisuutta vaikka 40 vuotta nurkissani. Kannattaa siis antaa minulle säilytettävää. No jaa. Nyt saattaa olla liian myöhäistä antaa minulle niin pitkäksi aikaa mitään. Ehkä, siis ehkä, en elä 112-vuotiaaksi.