Kirjoitukset avainsanalla käsityöläisten joulutori

Työaikana vannoin, että kun olen eläkkeellä, en lähde pirtistä enää iltapäiväkolmen jälkeen mihinkään. Pysyn tiiviisti kotona. Vannominen tapahtui aina silloin, kun työpäivän jälkeen illalle olin sopinut jonkin menon. Menojalka ei jaksanut vipattaa.

No, arvannette, että tilanne on nyt toinen. Kello ei herätä ja jos herättääkin, ei yleensä niin aikaisin kuin töihin. Iltamenotkin ovat siis sallittuja.

Viime lauantaina Jyväskylän Taulumäen kirkossa Musica-kuoron joulukonsertti alkoi vasta kello yhdeksän illalla. Nyt oli vähän hiinä ja hiinä, millä pelillä sinne ylipäätään siihen aikaan jaksaisi laahautua, kun päivällä olin Jyväskylässä osallistunut Kuopuksen ja Avokin remonttihommiin. Mentävä oli (lue: halusin mennä), koska kokemuksesta tiedän Musica-kuoron korkeatasoiset ja nautittavat esitykset. Palkintojakin on tullut sekä ulkomailla että Tampereen Sävelen kuorokilpailussa. Kuoron tuntemus ja fanitus johtuvat siitä, että Kuopus on laulanut sen riveissä ja osaksi lauloi tänä syksynäkin. Kannatusjäsenenä pääsin jopa konserttiin ilmaiseksi.

Pitkien neuvottelujen jälkeen reippaina tyttöinä kävelimme noin kahden ja puolen kilometrin matkan. Ei nukuttanut. Ei väsyttänyt. Värisytti kyllä välillä laulunautinto. Ohjelmiston pääosa oli joululauluja eri maista. Kaunista, kirkasta ja huikeaa äänen käyttöä!. On se vaan silti kumma, että kaikkien kauniiden laulujen jälkeen eniten kosketti ylimääräisenä laulettu tuttu Maa on niin kaunis. Siihen kytkeytyy niin paljon muistoja!

Sunnuntaina oli vuorossa Jyväskylän Käsityöläisten Joulutori, jossa yllätys, yllätys oli mukana useampi tamperelainenkin yritys. Tähän asti olen yrittänyt kiertää kaukaa kaikki joulumyyjäiset ja joulutorit. Syy on yksinkertainen. En tiedä tarvitsevani mitään ja lahjatkin on jo hankittu. Silti en luota kukkaroni käyttäytymiseen: menen minne vain, lompsani avautuu kohta levälleen ihan itsestään.

Seuran vuoksi sitä on kuitenkin mentävä vaikka narunkin jatkeeksi, senhän jokainen tietää.

Voi että, miten paljon kauniita tuotteita joulutorilla olikaan! Kyllä, shoppailin, mutta ERITTÄIN maltillisesti. Olisin ostanut tyttärelle kauniin punaruskean lattemukin, mutta kun hän kieltäytyi lahjasta, minun TÄYTYI ostaa se itselleni. Tampereen murteella tehty kuopiolaisen Clabbokin jouluevankeliumi oli PAKKO ostaa, kun kirja oli niin pieni ja sievä ja etenkin, kun eteläpohojalaasta ei ollut.

 

Sitä vastoin EN ostanut Tossumontun punamustia pehmoisia nahkakenkiä (vaikka teki mieli).  EN ostanut edes punakeltaisia enkä rohjennut edes sovittaa niitä . Jos niin tekee ja kenkä sopii, lompakon aukeamisen kanssa on isoissa vaikeuksissa.

 

EN ostanut hopealusikoista tehtyjä koruja enkä AAVAman verkkokaulakorua, joka on äidin ja nuoren pojan yhdessä suunnittelema, patentoitu puukoru (vaikka ne olisivat sopineet vaikka kuinka moneen asuuni). EN ostanut hanskoja, EN hattuja, EN kynttilöitä.

EN ostanut edes Villiluumun tunikaa. Tosin sain käyntikortin ja tiedon, että Tampereella liikkeessä alkaa alennusmyynti.

Please. Nyt villit hevoset pitäkää minut Kauppakadulta poissa!

Kiersin kuin kissa kuumaa puuroa yhä uudestaan käsinukkekojua. Aina jouduin palaamaan takaisin, kun ne huutelivat perääni: Ota minut!

Yritin kuumeisesti keksiä, kenelle voisin käsinuken ostaa.Tulisiko meille edes kylään joku, jonka kanssa voisin nukella leikkiä? Voihan, kun nuo lapsenlapsetkin ovat jo niin isoja! Pääsin sentään vähän leikkimään kanalla/kukolla (se kuulemma voi olla kumpi vain, sukupuolineutraalisuus on näköjään tullut myös käsinukkeihin).  Yritimme myyjän kanssa muistella ja runoilla nukelle Punahilkka- runoa, huonolla menestyksellä. Onneksi paikalle tuli vanhempi rouva, joka lasketteli tuosta vain:

- Hyvää huomenta Punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka?
- Ah, se on aivan liian kuumaa, kieltäni polttaa ja päätäni huumaa.

- Kahvi on hyvää, mitä mä luulen, huonolla tuulella rouvani luulen.

- Eipä se olisi ihme lainkaan, ah, mitä unessa nähdä sainkaan.

- Kerro se mulle kullanmuru. Kertoen aina haihtuu suru.

- Mull´oli piilossa pesä uusi, munia siinä viisi, kuusi. Lapset sen löysivät aijaijai, rintani haikean haavan sai.

- Rauhoitu, rauhoitu rakas Lotta, eihän se ollut edes totta!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat