Markku Maalismaa Harpagonina on alusta loppuun hurmaava, ihana, ärsyttävä kitupiikki. Hän suorastansa ilmiselvästi elää saiturina.

Vallilan Kansallisteatterissa Molièrin Saiturin ennakkonäytöksessä jokainen näyttelijä vakuuttaa roolityöllään. Tällaisena harrastajanäyttelijänä en voi muuta kuin äärettömästi ihailla ja syvään kumartaa. Ammattilaiset ovat ammattilaisia. Ihan tässä tietysti olen jo muutenkin valmiiksi hurmiossa, kun pääsen pitkästä aikaa ihan oikeaan teatteriin!

Paula Siimes Frosinena, juonittelevana naisena, osaa imelän suostuttelun taidot. Ilmeet ovat paljon puhuvia.

Karin Pacius esittää poliisikomissaaria, välittäjää ja Harpagonin palvelijaa, kaikkia pettämättömällä ammattitaidolla. Palvelijan roolissa hänen ei tarvitse kuin katsoa lasin takaa ja naurumme on taattu. Ihanan hölmöt ilmeet. Vähän pihalla taitaa palvelija olla kaiken aikaa.

Saiturin lapsina Asta Sveholm (Élise) ja Jussi-Petteri Peräinen (Cléante) rakastettuineen esittävät sydämensä pohjasta nuoria lemmen pauloissa. Sami Laloun Valère on paitsi Elisen rakastettu, myös Harpagonin ”hovimestari”. Hän luottaa teoriaan, että jokaista kannattaa mielistellä ja olla hänen kanssaan samaa mieltä. Sehän nyt tietysti hankaluuksiin johtaa. Marketta Tikkanen Marianena, jota sekä isä että poika tavoittelevat, edustaa suloista viattomuutta.

Cléanten palvelija Heikki Pitkänen ( la Flèche) on vikkelä ja ketterä ja aina valmis konnuuksiin isäntänsä hyväksi.

Koska kyseessä on komedia, kaiken aikaa sattuu ja tapahtuu. Pohjana tapahtumille on Saiturin pohjaton pihyys. Ensimmäisen näytöksen jälkeen olen syvästi huvittunut ja vaikuttunut. Mietiskelen, että Vesa Vierikko ohjaajana on saanut esitykseen ja esittäjiin jotain sellaista keveyttä ja hilpeyttä, jota ei mielestäni yksin selitä se, että kyseessä on komedia. Erilaiset musiikkipätkät täydentävät sanomaa.

Väliajan jälkeen jonkinlainen vireen lasku tapahtuu minussa tai näytelmässä. Veikkaan ensin mainittua. Jopa hieman pitkästyn rahalippaan kohtalon pitkähkössä selvittelyssä. Juu juu. Myönnän. Asia on toki olennainen Harpagonin ja siten koko näytelmän kannalta.

Näytelmän loppu on kuin saduissa. Kaikki on mahdollista.

Kokonaisuutena Saituri saa minulta arvion kymmenen plus ja papukaijamerkki.

Mikä on näytelmän sanoma? Jo 1600-luvulla kirjoitettu näytelmä elää ja hengittää yhä edelleen. Jotakin siinä silloin on oltava. Onko rehellisyys kannatettavampaa kuin valehtelu? Vaiko toisinpäin? Äärimmilleen viedyllä saituudella ei näytä ainakaan saavan rakkautta ja ystäviä. Rahat vai rakkaus? Näytelmän Harpagon taitaa jatkaa kitupiikkielämäänsä. Nauramme näytelmän ihmisten heikkouksille ja omituisuuksille. Itsessähän niitä ei onneksi ole.

Sydämellinen kiitos Kansallisteatterille bloggariklubista ja lipusta.

Kiitokset tekninen tuottaja Jukka Vuokolle, joka esitteli meille Vallilan tiloja ja niiden syntyhistoriaa. Kansallisteatterin remontin aikana näitä tiloja tarvitaan.

Näytelmän valokuvat Kansallisteatteri/ Stefan Bremer