Kirjoitukset avainsanalla vanhuksen itsemääräämisoikeus

Näin sanaili geriatrian protessori Jaakko Valvanne luennoidessaan tällä viikolla Työväenopiston luentosarjassa aiheesta Viety vapaus. Hän piti saattohoitokeskustelua liian kuolemakeskeisenä.

Minulla syttyi, ei ainoastaan lamppu, vaan suorastaan roihu päässäni. Näinhän se juurikin on! Kaikki kivunhoito, kaikki toimenpiteet kuolevan hyväksi ovat tarkoitetut nimenomaan siihen, että loppuelämä olisi kivutonta ja mahdollisimman hyvää. Siis nimenomaan elämä!

Kotona keuhkosin asiasta miehelle ja totesin, että tämä liittyy juuri siihen samaan asiaan, josta olen puhunut : Jonakin päivänä kuolemme. Siihen asti kaikki päivät olemme elossa. Ajatus, jonka olen napannut ties mistä.

Mies, joka meillä mielellään intoilujani toppuuttelee, totesi :Tuon oon kuullu jo niin monta kertaa, että vaihda levyä. Voisin vaihtaakin, vaan en vaihda. Minusta tämä on niin hyvä näkökulma. Ja niin tosi! Saatamme vanhemmiten ajatella, että ei nyt enää kannata esimerkiksi tehdä/opetella/hankkia/korjata sitä tai tätä, kun ei tiedä kauanko pää keikkuu. Elossa yhä kuitenkin olemme!

Valvanne painotti, että vanhus on iäkäs aikuinen. Hänelle kuuluu, jopa muistisairaana, itsemäärämisoikeus, kuten kaikille aikuisille. Siihen sisältyy se, että voi päättää omista asioistaan ja tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

Toisaalta liian yksisilmäinen näkökulma voi johtaa vanhuksen heitteille jättöön. Itsemääräämisen sivuuttaminen turvallisuuden varjolla voi johtaa ylisuojeluun.

Vanhusten palveluissa ei aina mielletä itsemääräämisen rajoittamistoimiksi esimerkiksi geriatrituolia, hygieniahaalaria tai soittokellon irrottamista seinästä.

Hiljattain tutkimuksessa kysyttiin, olivatko hoitajat havainneet vanhusten kaltoinkohtelua tai itse toimineet siten. Valvanteen mukaan tavallinen vastaus oli, että joskus jonkun muuan tekemänä. Hän väitti, että jokainen hoitotyötä tehnyt on syyllistynyt kaltoinkohteluun. Lääkärillä se voi olla vaikka sitä, että tutkimatta potilasta määrää unilääkkeen. Olennaista on, miten usein kaltoinkohtelee. Ja miten tietoisesti, täydennän minä.

Vuodelta 2011 olevan Sanna Järnströmin väitöstutkimuksen tulokset geriatrisesta sairaalasta puhuvat karua kieltä. Itsemääräämisoikeus ei toteutunut. Vanhuksia kohdeltiin esineinä. Oli jopa ilkeitä hoitajia. Hän kehotti hoitajia katsomaan peiliin. Sekään ei kyllä auta, jos peili on vino, epäilen.

Myöskin kotihoidossa rajoitettiin asiakkaan ajattelua, tahtoa ja toimintaa (Sanna Myllymäki 2014). Kotihoitaja sai vanhuksen suostuttelemalla luopumaan omasta tahdostaan.

Voi että, sieluun sattuu! Peilasin koko luennon ajan omaa toimintaani vanhan äitini kanssa viitisentoista vuotta sitten. En edes suostutellut, vaan kun suostuttelu ei auttanut, suorastaan kiristin häntä ottamaan esimerkiksi turvarannekkeen. Lattialle kaatumisia yksin asuvalle kun oli jo sattunut. Oliko se ylisuojelua vai tarpeellinen toimenpide? Toki keskustelu/väittely/kinastelu asiasta kuitattiin lopulta huumorilla. Vielä pahempi tilanne tuli, kun jouduimme äitini siirtämään vanhainkotiin vastoin hänen omaa tahtoaan. Muuta neuvoa emme enää keksineet. Pienemmissäkin asioissa monesti kävelin hänen itsemäärää-misoikeutensa yli, vaikka ei olisi ollut pakko, ajattelen näin jälkeenpäin. Elämää ja tilanteita ei kuitenkaan voi elää taaksepäin tahi uudelleen.

Valvanteella oli toki useampikin hyvä esimerkki kerrottavana vanhusten hoidosta. Someron hoivakodissakin, jonka toiminnan muutosta asukaslähtöiseksi seurasimme televisiossa, johtajan vaihtumisen aiheuttaman notkahduksen jälkeen asiat ovat nyt hyvällä mallilla. Hän epäili jopa, että nykyään jo asiat ovat paremmalla tolalla yleensäkin.

Sitä minäkin toivon. En kuitenkaan uskalla liikaa uskoa.

Kaksi päivää tämän luennon jälkeen julkaistiin uutinen, että Pitkäniemen kehitysvammaisten osastolla oli asukas jätetty sisävaatteissa tunniksi ulos joulukuussa. Kyse ei ilmeisestikään ollut vahingosta, koska kolme hoitajaa oli erotettu ja kaksi saanut varoituksen. Heidät oli myös siirretty toiseen yksikköön. Asia on annettu poliisin tutkittavaksi.

Valvanteen mukaan muutokseen, hauraiden, vanhojen ihmisten vapauttamiseen tarvitaan oikeaa asennetta, ammattitaitoa ja hyvää johtamista.

Itse pidän näistä tärkeimpänä hoitajien oikeaa, myönteistä asennetta vanhuksia/vammaisia ja heidän itsemääräämis-oikeuttaan kohtaan. Ellei sitä ole, ei muillakaan tekijöillä ole suurta vaikutusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hieno kirjoitus, joka pitää sisällään tärkeän ja arvokkaan asian. Hoitajana kuitenkin näen sen rakkaan omaisen kannan. kuinka hoitaja asetetaan kaiken taakse. Samanaikaisesti unohtuu työ hoitajan takaa. Itsemääräämisoikeus? Mitä kaikkea se oikeastaan on? Kuka on oikeutettu? Ja mihin? Hoitokotiin joutuessaan on vointi katsottu riittämättömäksi kotona asumiseen. Mitä jos muistisairas päättää päivästä toiseen ettei hänelle tehdä tarvittavia pesuja? Puhtaita vaatteita? Kieltäytyy elämästä? Eli ei tahdo toteuttaa sitä ajatusta eletään kun vielä elossa ollaan! Jos itsemääräämisoikeutta noudatettaisiin, hoitokotiin siirto oli turha. Ja niin monen kohtalo olisi todella kurja. Harvoin on niitä omaisia kuitenkaan jotka olisivat valmiita astumaan avuksi omaisen arkeen. Hoitajan tehtävä on keikkua siinä itsemääräämisen sekä hyvän hoidon välimaastossa. Niin toivoisin että oltaisiin osana omaisen arkea, jotta voisi ymmärtää sen vastuun ja työn paljouden mitä hoitajat harteillaan kantaa. Harva omainen ottaa kuitenkaan sitä rakkaintaan esim. Kotilomille kun siinä on niin paljon vastuuta. Jotta asiat olisi hienosti niin kuin rakkailleen soisi, ei henkilöstömitoitukset tule koskaan sille tasolle. Siihen tarvitaan muita toimia kuin hoitajien taakan lisääminen.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä Vierailija! Kiitos kommentistasi! Tuot esiin tärkeitä puolia ja konkretiaa itsemääräämisoikeuteen. Raja vanhuksen itsemääräämisoikeuden ja heitteillejätön välillä on tosi kiperä kysymys. Hoitajana olet siinä tärkeällä paikalla tekemässä arkipäivän ratkaisujakin, näin ymmärrän. Teet joka tapauksessa arvokasta ja varmasti usein raskasta työtä. Toivotan sinulle siihen voimia ja viisautta! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokaisella on näkemys tähän otsikon kysymykseen. Itse haluaisin kuulla keskustelussa nimenomaan niitä, joilla on joko omakohtaista tai sivusta elettyä kokemusta vanhusten elämästä.  Vanhusten itsensä lisäksi hoitajilla ja omaisilla on varmasti painavaa sanottavaa.

Arvannette, että kokemusasiantuntija olen minäkin. Äiti hoiti isäni kotona väsyttäen itsensä äärimmilleen. Isä oli niin riippuvainen äidistä, että kukaan muu ei kelvannut äidin sijaiseksi. Kolmen viikon saattohoidonkin aikana sairaalassa äiti vietti kaikki yöt isän vierellä. Muusta ei hänelle voinut edes puhua. Päivisin saimme me tyttäret kuitenkin vuorotella. Siinäpä olimme huolissamme paitsi isän voinnista, myös äidin sydämen jaksamisesta. Tällaista teettää viisikymmenvuotinen avioliitto.

Äiti eli vielä kymmenen vuotta isän jälkeen, osaksi hyvääkin elämää. Lonkkaluun murtuma toi rollaattorin kumppaniksi. Kunnon pohojalaasena sellainen värkki kävi vähän ylepeyren päälle. Liikkuminen rupesi pian rajoittumaankin vain sisälle. Kun ikää tuli, sairauksia oli ja muistiongelmatkin tulivat kuvaan mukaan, apua tarvittiin yhä enemmän.

Äitini ehdoton kanta oli, että vaivaistaloon hän ei mene. Viikon intervallihoidossa vanhainkodissa äiti taisi olla kerran tai pari, mutta sitten hän kieltäytyi siitäkin. Pääasiallinen hoitaja, oman työnsä ohella, oli samalla paikkakunnalla asuva sisareni. Jossakin vaiheessa tuli kunnallinen kotipalvelu mukaan. Ei äiti siihenkään meinannut suostua. Sain lahjomalla ja uhkailemalla hänet hyväksymään asian. Joksikin aikaa saimme palkattua kotiin myös hoitajan osaksi päivää.

Viranomaiset ovat lehtitietojen mukaan talonsa mukana palaneiden vanhusten kohdalla korostaneet vanhuksen itsemääräämisoikeutta. Tunnen ahdistavan piston sydämessäni. Kun äidin kotonaolo kävi mahdottomaksi kaikista avuista huolimatta ja sisareni jaksaminen oli koetuksella, haimme ja saimme, äidin tietämättä, hänelle hoitopaikan. Emme siis kunnioittaneet hänen itsemääräämisoikeuttaan. Kokonaisuutta ajatellen se oli onni. Minä jouduin kuitenkin äidille kertomaan asian ja saattamaan hänet vanhainkotiin. Kyynelettä siinä ei selvinnyt kukaan.Sen tilanteen muisto on itselleni edelleen niin kipeä, että en sitä mielelläni muistele.

Äiti eli vanhainkodissa kolmisen vuotta. Ei valitellut. Ajattelen, että hän tyytyi ja alistui osaansa, kun ei muutakaan voinut. Keuhkokuume sitten vei hänet viikossa hautaan 90-vuotiaana.

Haluankin tuoda vanhusten oikeasta hoitopaikasta keskusteluun myös näkökulman lähiomaisten jaksamisesta.

Tunnen useampia tapauksia, joissa vanhusta hoitavat puoliso tai lapset ovat itse (lähes) hoidon tarpeessa fyysisen ja/tai psyykkisen ylikuormituksen takia. Vanhus itse saattaa epärealistisesti kokea, että hän kyllä pärjäisi ihan yksikseeen. Perheenjäsenten välit voivat joskus olla melko huonot. Silti velvollisuudentunnosta, mutta pitkin hampain hoitamista saatetaan tehdä. Hoidettava ei ole myöskään aina se satukirjojen hymyilevä ja leppoisa, kaikkeen tyytyväinen mummi tai ukki. Mukaan tulevat muistisairaudetkin voivat muuttaa persoonallisuutta todella ikävästi.

Mitä siis yritän sanoa? Yritän sanoa, että kun vanhuksen sijoittamista kotoa laitokseen tai kotona pysymistä mietitään, pitäisi kuulla myös laajasti läheisiä, paitsi vanhuksen kotona selviämisestä myös heidän omasta elämäntilanteestaan. Yhtä lailla kuin vanhus, läheinen ei välttämättä valita osaansa, siksi täytyy lukea rivien välejäkin. Hyvä on myös muistaa, että vain sydämellään näkee hyvin, kuten Pikku Prinssi sanoi. Uhrataanko jonkun toisen elämä, että vanhus voi olla kotona? Miten löydettäisiin kaikkia ajatellen vähiten huono vaihtoehto, jos hyvää ei ole tarjolla? Vanhuksen oma mielipide on yksi näkökohta muiden joukossa. Jokainen tapaus on omanlaisensa ja sellaisina ne tulisi nähdä ilman valmiita sabluunoita.

Oman kokemukseni ja monien keskustelujen perusteella voin puhua useammankin tyttären suulla: syyllisyydentunnetta on vaikea välttää. Olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt ehtiä useammin käymään. Olisi pitänyt osata. Olisi pitänyt olla kärsivällisempi. Etenkään ei olisi pitänyt koskaan suuttua. Olisi pitänyt yrittää vanhempi saada aikaisemmin laitokseen. Olisi pitänyt pitää vanhus kotona.

Mitäkö itse omalle kohdalleni vanhuudessa toivon? Toivoisin olevani se viisas vanhus, joka tajuaa kulloisenkin tilansa ja sen vaateet ja tilanteen niin vaatiessa menee, jos ei ihan ilolla, niin asiaan tyytyen palvelulaitokseen. Oikeasti en alkuunkaan usko tulevani sellaiseksi. Vaikka en mistään mitään ymmärtäisi, vastaan tulen vänkäämään.

Kauhuskenaario minulla kyllä on: joudun vanhusten laitokseen, jossa minua kyykytetään mennen tullen enkä tunne siksi olevani enää ihminenkään. Viimeaikaiset uutiset eivät tätä kauhua helpota. Uskon kuitenkin, että enemmistössä paikoista vanhoja kohdellaan ihmisinä. Ilman tätä uskoa en rohkenisi jatkaa vanhenemista.

Kommentit (2)

Tuulikki
1/2 | 

Anja, kaikki kirjoitukseksi ovat hienoja. Seuraan blogiasi herkeämättä.  Tämä kirjoitus on ajankohtainen ja kuinka läheltä se liippaa omia kokemuksiani.  "Meidän ikäisten" vanhemmat olivat sukupolvea, joille kotoa poisjoutuminen oli täysin vieras ajatus. Kynsin hampain kotona vaikka eivät pärjänneet ja kuten toteat läheiset ovat sitten ylikuormituksen takia fyysisen/psyykkisen hoidon tarpeessa.

79-vuotiaana kuollut äitini oli ainut lapsi, ei sisaruksia.  Ensin hän joutui hoitamaan oman äitinsä kanssa isänsä hautaan vanhempiansa kotona (välimatkaa yli 100 km) . Muutaman vuoden päästä hänen oman äitinsä terveys heikkeni niin, että isoäitini oli ajoittain sairaalassa ja kotona. Äidilläni oli tässä vaiheessa itselläänkin terveysongelmia mutta siitä huolimatta, ainoana lähiomaisena, joutui matkustamaan pitkää välimatkaa huolehtiakseen äidistään. Äitini asui viikon äitinsä luona ja viikon lepäämässä kotona. Oli aina ihan puhki poikki, varsinkin isoäitini loppuaikoina. Missään vaiheessa ei ollut puhettakaan, että isoäiti olisi muuttanut palvelutaloon tai vastaavaan!

Isoäidin kuoleman jälkeen, isäni alkoi vaatia omaa osaansa.  Häneltä oli amputoitu jalka diabeteksen takia eikä hän 80-vuotiaana enää oppinut kävelemään proteesilla. Isälläni oli montaa muutakin sairautta. Parhaimmillaan söi yli 20 tablettia päivässä lääkkeitä. Mielestäni hän ei loppuaikoina ollut enää edes järjissään. Isäni vaatimalla vaati, että kun isäni oli sairaalassa niin sairaan äitini piti istua siellä tuntitolkulla hänen seuranaan. Kuulin kun sairaanhoitajat kerran totesivat, että äitinihän on sairaampi kuin tuo potilas! Tämän jälkeen aloin sitten itsekin istumaan siellä isäni seurana helpottaakseni äitini taakkaa. Vaikka yhtä tuskaahan se oli koska en ollut koskaan tullut toimeen isäni kanssa hänen luonteensa vuoksi. Mielestäni luonteeltaan itsekäs ihminen muuttuu vanhetessaan vain enemmän itsekkääksi. Ja kun isäni ei ollut sairaalassa, äitini oli sidottu häneen 24 tuntia vuorokaudessa kotona.

Isäni kuoleman jälkeen äitini eli enää kolme vuotta. Hänenkin toiveensa oli saada kuolla kotona. Tosin näin ei käynyt, oli viimeiset kolme viikkoa sairaalassa.

Näin jälkeenpäin ajatellen koen äitini uhranneen oman terveytensä ja vanhuutensa muiden ihmisten hoitamiseen. Tätä muiden hoitamisrumbaa kesti yli 20 vuotta.

Mielestäni näin ei pitäisi olla, että kun on työelämänsä päättänyt ja päässyt eläkkeelle niin joutuukin tahtomattaan ja pakosta muiden hoitajaksi, varsinkin jos mitään valintamahdollisuutta ei anneta.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Tuulikki! Kiitos mielipiteestäsi blogikirjoituksistani! Se lämmittää mieltäni kovasti.

Kerrot koskettavasti siitä todellisuudesta, mitä olet omassa perheessäsi nähnyt ja kokenut. Näin ei saisi tapahtua, kuten itsekin toteat. Sitä kuitenkin edelleen tapahtuu. Siksi peräänkuulutinkin postauksessani huomion kiinnittämistä myös vanhusta hoitavan omaisen tilanteeseen. Sellaisella henkilöllä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa vanhusten elämään, voi olla kovin ruusuinenkin kuva tilanteesta. Jokaisen vanhuksen kohdalla asiat ovat tietysti joka suhteessa omanlaisiaan. Siksi minusta on mahdotonta yleisesti ottaa kantaa siihen, pitäisikö vanhusten saada olla kodissaan vai hoitolaitoksessa. Asioita pitäisi tarkastella monelta kantilta.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat