Tapahtuu joulun jälkeen välipäivinä. Tapahtumapaikka Ikean kassajonot.

Seison omassa jonossani. Viereisellä itsepalvelukassalla on myös jonoa. Keski-ikäinen, poninhäntäpäinen nainen menee siellä jonoon ja pyytää päästä ohi lasten kanssa olevien naisten. ”Voisin sitten samalla auttaa mun ystävääni.”

Luvan saatuaan kiittelee vuolaasti. Ryhtyy sitten suuriäänisesti kertomaan, miten edellispäivänä, kun oli kiireinen, pyysi myös päästä kassalle ensin, kun oli vähän ostoksiakin. Vanhempi nainen oli sanonut: Ei. Jokainen joutuu jonottamaan. Ponipään päivä oli mennyt pilalle noin töykeästä käytöksestä.

Paha juttu, ajattelen.

Tarina kuitenkin vain pahenee.

Ponipää alkaa kertomaan, miten aina ruokatunnillakin, kun hän on kaupassa kiireisesti ostamassa salaattia evääksi, eläkeläiset juuri siihen aikaan tunkevat isojen ostostensa kanssa kassalle. Juuri, kun hänellä olisi niin kiire.

Koen hieman vaikeaksi samaistua tähän ruokatuntiongelmaan. En niin yhden yhtä kertaa työelämäni aikana ollut evästäni ostamassa vasta ruokatunnilla. Ylpeilemättä uskallan sanoa, että noudatin vanhaa, etenkin liikenteessä erinomaista, viisautta: Ennakoi tuleva tilanne.

Ponipään äänen sävystä ja volyymista ymmärrän kuitenkin että vähintäänkin keskisuuresta traumasta on kyse.

Lasten kanssa liikkeellä olevat naiset saavat minulta pinnoja. He eivät mitenkään yhdy valitteluihin tahi innosta kärsinyttä.

En tiedä, missä poninhäntäpään ystävätär mahtaa luurata. Ketään ponipää ei kassalla auta. Päinvastoin myyjä auttaa siellä häntä.

Poislähtiessäni joudun ohittamaan kiireisen työläisen. Hetken mielijohteesta pysähdyn ja sanon ystävällisesti, erittäin ystävällisesti:

En voinut olla kuulematta, kun mollasit ikäihmisiä. Ihan vain muistutukseksi, että sinäkin olet joskus vanha.

Ponipää hymyilee vain hämillisenä. Taitaa jo miettiä, että seuraavassa kassajonossa saa valittaa edellä mainittujen vastusten lisäksi vielä siitäkin, että sitten ne vanhat naiset tulevat vielä häiritsemään kiireistä kauppareissuani kaikenlaisilla höpinöillä.

Väliintuloni ei silloin ole ollut tietenkään turha.

Autolle kävellessäni keksin mitä huomattavasti terävämpää olisin voinut sanoa. Jos olisin ilkeäksi heittäytynyt, olisin voinut sanoa vaikka, että tosi veemäinen vanha susta todennäköisesti tuleekin, jos suunta jatkuu samana. Tai että sinäkin olet vielä vanha, ellei…..

Hyi Anja, hyi, miten ilkeitä ajatuksia! Nyt räpsäytän kyllä sormillesi. Auts! Siitä sait!

Tietysti olisi parasta, jos meidät eläkeläiset pantaisiin kaappiin pois työtä tekevien tieltä tai ainakin ponipäiden. Sieltä voisi päästää pois vähäksi aikaa silloin, kun on varmaa, että kunnon ihmiset eivät joudu meitä kohtaamaan. Ehkä olisi paras muodostaa ihan sellaisia kunnallisia kaappileirejä. Homma olisi silloin hyvin hallinnassa. Ainakin oma kaappini on niin kovin ahdaskin. Kokeilin. Tässäpä oiva kansalaisaloitteen paikka! Nimiä vain keräämään!

Tätä odotellessa.

Kotona mies arveli, että ilman muuta minäkin olen tietysti ollut ruokatuntilaisten tukkeena kauppajonossa.

En uskalla kiistää. Mitään asiasta en muista.

Mies jatkoi säälimättömästi: Sitä paitsi olet tainnut jopa häiritä työläisten ruokatuntia.

Ai niin. Tämäkin vielä.

Jokunen viikko sitten olin Rauta-Otrassa. Olisin kiihkeästi ostanut palan käytävämattoa, mutta myyjää ei näkynyt missään. Kiersin ympäri puolihehtaarihallia, mutta ei ketään! Lopulta löysin yhden myyjän. Hän ei kuitenkaan voinut tulla toiselle osastolle. Kun pyysin, voisiko hän soittaa johonkin, että myyjän saisin, se ei ollut mahdollista. Painelin lopulta kassalle ja sieltä soittivat apua. Kuin tyhjästä oli myyjä, soiton saatuaan, ilmestynyt osastolle, kun sinne ehdin. Pian ensimmäisen myyjän jälkeen tuli toinenkin siihen pasteerailemaan. Jälkeenpäin epäilin, että olivatko yhdessä ruokatunnilla, kun oli puolen päivän aika. Kivempi se onkin yhdessä syödä kuin yksin, sen vielä muistan työelämästä.

Mainittakoon, että törmään tosi harvoin, jos koskaan, kielteisiin yleistyksiin eläkeläisistä. Tai sitten olen vain niin yksinkertainen, että en sitä edes ymmärrä.

Mutta kuinkas kävikään taas eilen?

Kadulla kohtasin entisen eläkkeellä olevan työtoverin. Hän kertoi edelleen tekevänsä työkeikkoja. En vielä halua laittaa aivojani narikkaan, totesi tämä työteliäs toveri.

Jopa selkis!

Olenkin ihmetellyt, mikä päässä humisee. Tuulihan se siellä tyhjässä pääkopassa ujeltaa.

Aivoni narikan periltä vaativat kauko-ohjauksella minua vastaamaan: Ylläripylläri! Jopa eläkkeellä voi käyttää aivojaan.

Toveri totesi hymähtäen Niinpä tietysti. Silloin ymmärsin lisätä: Ei tietenkään usein, ehkä kerran kuussa, ettei hän luulisi aivojeni olevan jo ihan tunkiolla.

Jos seuraavan kerran ihmettelette, kuka on se vanhemmanpuoleinen nainen, joka huutelee kassajonossa: Tulkaa edelleni kaikki ruokatunnilla olevat, joskus ruokatunnilla olleet sekä kenties lähitulevaisuudessa olevat, se saatan olla minä. Jos sillä naisella on vielä megafoni, (lasten jäljiltä löytyy talosta) ja tyhjä aukko päässä, se olen ihan varmasti minä.

 

 

Kommentit (2)

Virkansa kullakin

Hyvä Anjakaarina!! Sinulla on sana halussa, ja oman elämän huumorilla höystettynä. Höysteet tekevät lukemisesta riemukasta, ainakin minulle, kun olen eläkeläinen. Ehkä vähän kummallinen, mielikuvitus lähtee heti liitoon, kun luen kertomuksiasi. Olet hauska ja pistät itsesi likoon. Elämä olisi mielestäni, yksitoikkoista, jos olisimme (vanhoja) pönöttäjiä . Tarvitaan tehosteita ja tanssinumeroita arkeen. Kiitos!! Virkansa

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Voi että! Etpä usko miten hyvälle mielelle minut sait! Kiiton ihanasta kommentistasi! Kun olet selvästi sukulaissieluni, näytät ymmärtävän hyvin tämän minunkin välillä kummallisen huumorin. Ajetaan selvästi samoilla rattailla. Liikuttavan samaa mieltä olen kanssasi siitä, että pönöttäminen on elämän haaskaamista. Hauskan sanontasi mukaan pidetään tehosteet ja tanssinumerot tiukasti mukana! Tanssillista jatkoa sinulle! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat