Esikoinen laittoi viiden vuoden takaisen videonpätkän katsottavaksi. Siinä lapsenlapset leipoivat joulun alla piparkakkuja. Tyttö oli silloin viisi ja Poika kahdeksan.
On se hyvä, että nykyään on noita tallennusmenetelmiä. Muistini varassa en olisi pystynyt palauttamaan kuvaa siitä, miten paljon pienemmiltä lapsilta he siihen aikaan näyttivät ja tuntuivat. Niin kuin tietysti pienempiä oikeasti olivatkin. Kuitenkin videolla näkyi myös kummankin toiminnassa itselle tyypillinen luonteenlaatu. Annoinkin pikkujoululahjaksi Tytölle Pikku Myy –mukin, Tytöllä kun on selvästi Pikku Myyn rakastettavia piirteitä. Pojan mukissa oli Nuuskamuikkunen eikä ilman myönteisiä merkityksiä sekään. Nämä hahmot ovat myös heidän omia suosikkejaan Muumeissa.
Videota katsellessani tuli mieleeni sanonta: Ikä on vain numeroita. Ymmärrän sen tarkoittavan sitä, että vaikka ikä lisääntyy, ihminen pysyy samana.
Kukaan ei toki tarjoa tätä muuttumattomuutta lapsen ja nuoren kohdalle. Vanhemmiten sitten yksi ja toinen saattaa niin tokaista.
Saan joka kerta tämän kuullessani näppylöitä. Myönnämme kyllä, että lapsen kehitykseen vaikuttavat hänen kokemuksensa. Mihin se vaikutus vanhemmiten häviäisi, vaikka se ei aina ole niin selvästi nähtävissä? Kokemukset toistuvista, samanlaisista tilanteista muuttavat useasti ajattelua ja toimintatapoja. Monien tutkimusten mukaan elinympäristö ja erilaiset elämäntapahtumat saattavat muokata jopa persoonallisuuden piirteitämme vähitellen omaan suuntaansa. Kriisit voivat aiheuttaa nopeampiakin muutoksia. Aikuisina meillä on jopa mahdollisuus itse vahvistaa toivomiamme luonteenpiirteitä tai heikentää toisia. Näin voi käydä kuitenkin vain, jos olemme oikeasti motivoituneita itseämme kehittämään. Lähtökohtana täytyy silloin olla oman toimintansa rehellinen tarkastelu.
Tätä samaa näppylätautiani aktivoi myös sanonta: Vanhukset ovat lapsia jälleen. Tällaisen uskomuksen omaksunut voikin sitten rauhassa lässyttää vanhukselle kuin lapselle. Sivumennen sanoen, lapsellekaan ei tarvitse lässyttää. Mihin taas hävisi kaikki se vuosikymmenten kokemus, joka ikäihmisellä on? Toki vanhus voi tulla lapsen kaltaiseksi siinä, että hän tarvitsee apua päivittäisissä toiminnoissa. Se on kuitenkin eri juttu kuin psyykkisesti lapseksi tuleminen. Tilanne on toinen, jos joku sairaus aiheuttaa psyykkistä taantumaa.
Parhaimmillaan ihminen voi oikeasti iän myötä ” viisastua” eli saada käyttöönsä toimivampia asenteita ja parempia toimintatapoja. Usein täytyy kuitenkin itse nähdä vaivaa asian eteen.
Miten osuvasti sanoikaan 102-vuotias, edesmennyt sotaveteraani Hannes Hynönen: ”Ei ilo tule itsestään, sitä pitää osata hieman kehrätä. Ilon lanka on aina myös omista käsistä kiinni.” (HS 2.12.2015)
