Joo. En tarkoita nyt ihmisiä, vaikka kyllä se sopii meihin ihmisiinkin.

Enpä ole juurikaan lukenut japanilaisten kirjoittamia kirjoja. Toki kuitenkin monta Kazuo Ishiguron teosta ja tykästynyt niihin kovin.

Lukupiiri Käpysissä päätimme panostaa japanilaisiin. Yhden piiriläisen hyllystä löytyy vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja teoksia. Niihin käsiksi siis.

Kuukausittaisen tapaamisen aluksi otamme aina kuohuviinilasilliset ja kerromme päällimmäiset kuulumiset. Sen jälkeen syömme kulloisenkin emännän tekemää ruokaa ja juomme kahvit päälle.

Kun seitsemän vuotta sitten perustimme Käpyset, meitä oli kolme. Mietimme kovin, keitä pyytäisimme porukkaan mukaan. Aloitimme kuitenkin kolmella. Pian totesimme, että meitä on riittävästi.  Aikaa tapaamisissa kuluu näinkin tuntitolkulla. Nyt on yksi jäsen muuttanut muualle, mutta uuden olemme saaneet tilalle.

Tällä kertaa alkupaloiksi syömme avocadoa jäämerensalaatin kera.  Pääruokana on piristävän värinen porkkanakeitto ja jälkiruokana kahvin kanssa tiramisu.  Hyvältä maistuu.

Niin, että mitenkäs ne kirjat?

Minä olen lukenut Osamu Dazain kirjan Ei enää ihminen. Se on julkaistu Japanissa 1937 ja suomeksi Aapo Junkolan suomentamana vuonna 1969.

Päähenkilö Yozo elää elämänsä ajelehtien ilman pysyvää kiintopistettä tai tarkoitusta. Kolmessa muistikirjassaan hän kertoo kirjassa elämästään. Jo lapsesta asti hän pyrkii miellyttämään muita ja omaksuu pellen roolin. Ihmispelkonsa vuoksi hän on kykenemätön luomaan oikeita ihmissuhteita. Naissuhteet vaihtuvat. Yhden kanssa hän yrittää kaksoisitsemurhaa mereen heittäytymällä. Nainen hukkuu, Yozo pelastuu, miten, sitä ei kerrota. Viinaa ja lopuksi morfiiniakin kuluu. Hänen perheensä varakkaat veljet lopulta pelastavat hänet maalle taloon hoitajan kanssa.

Eeva-Liisa Manner on kirjoittanut kirjaan esipuheen.  Hänen mielestään kirja on väljästi naamioitu tunnustusteos. Wikipedian mukaan kirjailija itse yritti myös useasti itsemurhaa. Lopulta hän kuoli hukuttautumalla vuonna 1948 rakastajattarensa kanssa.

Kirjassa on minusta hyvin kuvattu hukassa olevaa ihmistä. Teksti sai monenlaisia pohdintoja päässäni aikaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja aihe on mietityttävä. Pidin siitä kovasti. Ei enää ihminen onkin Dazain pääteos. Annoin sille pisteitä 9 asteikolla 1-10.

Kahdella muulla Kävyllä on luettavanaan Yasunari Kawabatan kirjat. Hän on saanut tunnustuksena Nobelin vuonna 1968.

Kawabatan Lumen maa vuodelta 1947 on Yrjö Kivimiehen suomentama 1958. Kirja saa Marnalta 9,5 pistettä. ”Luin kirjaa ilolla, vaikka siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään”. Hänen mukaansa kirjassa on hyvin kuvattu paitsi lumimaisemia myös ihmisiä. Pienillä seikoilla on hyvin kuvattu visuaalisesti asioita. Kirja kuvaa sodanjälkeistä Japania kauniilla kielellä. ”Ihana lukukokemus!”

Katin kirja on siis niin ikään Kawabatan kirjoittama, nimeltään Kioto, vuodelta 1962, Eeva-Liisa Mannerin suomennos 1968.

”Mestariteos” ilmoittaa hän heti aluksi yksikantaan.  Kirjassa ympäristö ja luonto ovat voimakkaampia kuin ihmiset. Toki kirjassa on tarina löytölapsesta, mutta se ei ole ainakaan Katille pääasia. Japanilainen kulttuuri, luonto ja moninaiset juhlat ovat hänestä pääosassa. Kirjaa on pidetty kirjailijan parhaana teoksena. ”Huipputeksti”. ”Kirkkaan lyyrinen teksti”. Ja Kati antaa tasan 10 pistettä.

Että meihin iskivät nämä japanilaiset, vuosikymmeniä sitten kirjoitetut teokset melkein kuin leka päähän. Vanhassakin on hyvää. Ellei jopa osaksi parempaa. Voimme suositella. Ja jos epäilet, niin voin kertoa, että emme ole olleet kaikille lukemillemme kirjoille näin suosiollisia.

Ehdotamme vuorotellen luettavia kirjoja. Joulukuun tapaamiseen luemme Katin ehdottaman brittiläisen Deborach Levyn trilogian: Mitä en halua tietää, Elämisen hinta ja Omistuskirjoituksia. Jokainen lukee yhden kirjan. Olen jo saanut kirjastosta ilmoituksen Elämisen hinta kirjan noutamisesta. Kunhan tässä nyt ensin luen alta pois monta muuta kirjaa.