Yhtenä aamuna kadulla talomme kohdalla oli kuollut orava. Törmäys auton kanssa oli oletettavasti päättänyt sen päivät. Niin nopealiikkeinen eläin ja silti tuli törmäys! Yrittikö auton ajaja hiljentää, että orava ehtisi tien yli? Toki muistan vuosikymmenten takaiselta ennakoivan ajon kurssiltani opin, että vasikkaa pienempää ei kannata väistää. Huomasiko auton ajaja tapahtuman? Tarkistiko, oliko orava kuollut vai jäikö kitumaan? Jos huomasi, miksi ei edes siirtänyt oravaa tien sivuun?

Miksi näin tunteenomaisesti suhtaudun tapahtumaan? Kuoleehan pieniä eläimiä liikenteessä tämän tästä. Olen varma, että kyseessä on yksi niistä oravista, jotka välillä pihapuissamme kisailevat. Niitä on mukava seurata. Tuttua porukkaa siis.

Näin talviaikaan olen seurannut oravia, kun ne tulevat lintulaudalta apetta hakemaan. Lintulauta on pyöreän metalliputken päässä. Sitä pitkin eivät edes oravat pysty kiipeämään, mutta onhan lähipuskia. Erinomaisen ketterästi ne hyppäävät lähipuskasta lintulaudan reunalle. Joskus samaan aikaan on kaksikin kurrea syömässä auringonkukan siemeniä, toinen toisella laidalla, toinen toisella.

Ikävä tunnustaa, että aika usein olen manannut niiden ilmestymistä. Mokomat rohmuavat pikkulintujen ruoat! Lintulautaa saa olla kaiken aikaa täyttämässä. Mietiskelen myös, missä mahtavat asustella. Onko säällinen paikka? Että eivät tee tuhoa jossakin?

Ja kuitenkin. Kurren kuolema aiheuttaa etäisesti samantyylisiä tunteita kuin lemmikkieläimen kuolema. Elävä olento kuitenkin! Kuulostakoon miten höpsöltä vain! Onneksi olen jo päässyt siihen ikään, että saa vaikka höperehtiä! Pihapuissamme vierailevia oravia ja niiden keskinäistä leikittelyä on mukava seurata.

Jostakin syystä oravia ei lintulaudalla ole näkynyt tällä viikolla tämän tapahtuman jälkeen. Eilen sentään yksi pieni orava hyppeli vaahteran oksalla.

Pikkulinnut, kuten nämä urpiaiset, ovat hyvin saaneet oravista huolimatta syöntivuoronsa lintulaudalla. Olen yrittänyt jokusen vuosikymmenen opetella tunnistamaan lintuja. Aikamoisen huono olen edelleen. Onneksi on mies, jolta voi aina kysyä.

Katumme pitkä suora saa monen autoilijan kaasujalan painumaan raskaasti, vaikka nopeusrajoitus on 40 km tunnissa. Aikoinaan muualta tulevat nuorukaiset käyttivät katua ralliratana. Kunnon kiihdytyksen jälkeen oli mukava tehdä käsijarrukäännös kadun päässä. Tämä lysti loppui siihen, että yksi sankari ajoi isänsä Bemarilla ojaan eikä sieltä omin avuin saanut autoa pois.

Vaikka en tiedäkään olosuhteita, missä yhteentörmäys oravan kanssa tapahtui, saa tapahtunut minut tätimäisesti muistuttamaan meitä kaikkia nopeusrajoituksista. Saattaa käydä niinkin, että tielle ei osukaan orava, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa! Pätee muuten muuallakin kuin meidän kadullamme!

Ps. Kuvat ovat mieheni ottamia.