Tie Konyaan - Pyhän jäljillä

klo 11:39 | 27.4.2019

Istun luurit korvissa Kansallisteatterin Willensaunassa. Olen Tie Konyaan esityksen harjoituksissa kaksi päivää ennen ensi-iltaa. Luureista kuuluu näyttelijä Jari Virman puhetta ja ajatuksia hänen vaeltaessaan Turkissa. Välillä hän tapaa joitakin ihmisiä, koiria. Enimmäkseen hän kuitenkin puhuu ikään kuin itsekseen. Musiikkia on esityksessä mukana. Näyttämöllä parin metrin päässä minusta Jari Virman seisoo, liikkuu ja liikehtii pienieleisesti.

Kuva ohjelmalehtisestä

Kun suljen silmäni, tunnen pääseväni mukaan Virman vaellukselle. Sieluni silmin näen maisemat. Mukaan meneminen on minulle helppoa varmaankin myös siksi, että Virman vaellus tuo mieleeni Espanjassa vaeltamani taipaleen Santiago de Compostellaan. Selkeästi Willensaunassa en kuitenkaan koe olevani Espanjassa vaan Turkissa. Väliäkö sillä, että Turkissa en ole koskaan käynyt. En edes turistikohteissa, saati sitten tämän vaelluksen maaseudulla ja vuoristossa.

Miten meditatiivista onkaan antautua luurista kuuluville tapahtumille! Virman hidas liikehdintä vahvistaa meditatiivisuutta. Kun lumous lopetetaan 50 minuutin päästä, olisin halunnut vielä jatkaa. Mutta eihän tämä minun juttuni ole, ymmärrän.

Tämän jälkeen seuraa esityksen toinen, puolisen tuntia kestävä osa. Näyttämölle nostetaan pirtin pöytä retkieväineen ja penkit. Virman kutsuu kanssaan keskustelemaan ja teetä juomaan Helsingin yliopiston tutkijan Mikko Viitamäen, jonka väitöskirjan aiheena on ollut arabian kieli ja islam (luen wikipediasta). Keskustelussa käy ilmi (löytyy myös ohjelmalehtisestä), että Virman innoittui vaeltamaan 670 km Istanbulista Konyaan luettuaan dervissirunoilija Rumin runon. (Wikipediasta selvitän, että dervissi tarkoittaa ismalilaista kerjäläismunkkia.) Rumi ja hänen runonsa vetivät Virmaa vastustamattomasti puoleensa.

Jalal Al-Din Rumi on haudattu Konyaan ja hauta on jatkuvan pyhiinvaelluksen kohde. Eli siis pyhiinvaellusmatka tämäkin. Rumi eli 1200-1300-luvuilla Turkissa. Hän oli ismalilainen teologi, suufimystikko ( islamin mystinen suuntaus sanoo wikipedia). Yhdysvalloissa 1900-luvulla Rumin runot nousivat myyntitilastojen kärkeen. ”Rumin runot etsivät ihmiselle paikkaa maailmankaikkeudessa, ne puhuvat rohkeasti ja yllättävin kielikuvin Jumalasta, rakkaudesta ja ikuisesta kaipuusta”, kerrotaan ohjelmalehtisessä.

Keskustelu heiluu isolta osalta tukevasti pääni yläpuolella, kun Rumista ja hänen ajatuksistaan en ole koskaan aikaisemmin pihaustakaan kuullut. Ohjelmalehtistäkään en ehtinyt lukea ennen esitystä. Ei minulla ole mitään kokemusta yleensäkään persialaisista runoista, suufilaisuudesta puhumattakaan. Sen luulen kuitenkin keskustelusta ymmärtäväni, että Ruumin opeissa on itseasiassa kyse harjoitusohjelmasta, harjoitusmatkasta itsensä sisällä. Pyhyys on kaikkialla, heijastuu kaikkeen. Tutkija kysyykin Virmalta, kohtasiko hän pyhyyden kokemusta matkalla. Virman sanoo kohdanneensa sitä luonnossa ja ihmisten kanssa keskustellessaan.

Esityksen jälkeen juttelen hetken Virman kanssa kiittäen häntä meditatiivisesta reissusta. Kun lähden Willensaunasta, on meditatiivinen hetkeni hävinnyt huitsin nevadaan ja pääni on pyörällä kuin karuselli. Ai niin, muistini mukaan Ruumin ajattelussa oli eri tasoja ja jotain pyörivää liikettä. Ehkä pääni tila johtuu siitä. Mieleni on kuitenkin hyvä. Teatterikokemus oli todella erilainen kuin yleensä. Ei huonolla tavalla, vaan ihan hyvällä. Se liikutti niin tunteita kuin ajatuksia, niitä sekoittaen ja myllertäen.

Etsin kirjaston sivuilta kirjaa Ruokopillin tarinoita, jonka ymmärsin sisältävän Ruumin runoja. Löydän kirjan Ruokopillin tarinoita: Kertomuksia Dzalaladdin Rumin Masnavista. On vielä lähikirjastossa. Taidanpa hakea sen ja katsoa, mistä oikein onkaan kyse.

Sitä odotellessa kirjoitan tähän ohjelmalehtisessä olevan Rumin runon:

Viisas on aina huolissaan

ja etsii kuuluisuutta;

rakastaja on itsensä kadottanut

ja järjiltään.

Viisas on aina varuillaan

ja välttyy hukkumasta;

rakastajan työ ja toimi

on hukkua.

Kansallisteatterille kiitokset mahdollisuudesta osallistua harjoituksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Panu Varstala

1/2 |

klo 20:09 | 27.4.2019

Kiitos kun kävit ja jaoit ajatuksiasi. Kaunista kevättä!

Anjakaarina

Liittynyt18.10.2015

klo 10:25 | 28.4.2019

Aurinkoista kevättä sinullekin ja koko työryhmälle! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anjakaarina

Malaga, Picasson kaupunki

klo 19:02 | 21.4.2019

Malagaan meidät tuo Torremolinoksesta erityisesti taiteilija Pablo Ruiz Picasso. Joo-o, tiedämme kyllä, että Picasso eli Malagassa vain 14-vuotiaaksi ja on kuollutkin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten Ranskassa. Ja, jos tarkkoja ollaan, konkreettisesti meidät tuo toki paikallisjuna. Sama, jolla matkasimme aikaisemmin lentokentältä Torremolinokseen. Nyt kaupungin keskustaan on muutama pysäkin väli enemmän.

Saamme hiukan etsiskellä Picasso museota, vaikka karttakin on kädessä. Ennen sitä ihastelemme valtavaa Malagan katedraalia,Tuomiokirkkoa, joka on 1500-1700 luvuilta. Saa siinä päänsä kunnolla kekkaan laittaa, kun yrittää ylös asti tsiikata. Tuomiokirkon vieressä on toinen iso, myös barokkityylinen rakennus. Tämän rakennuksen, Palacio Episcopal’n, kerrotaan olevan kaupungin hienoimpia. Sisällä saisi kuvaa siitä, miten ylhäisö aiemmin eli. Tällä kertaa meille riittää tuo pelkkä ulkokuoren ihastelu. On sitä siinäkin nähtävää!

Sisäänkäynti Picassomuseoon on ylen vaatimaton. Melkein kävelemme ohi. Rakennuksen sisällä on kuitenkin viehättävä sisäpiha. Sisällä museossa vain osassa saa valokuvata, päinvastoin kuin monissa muissa museoissa.

Museossa on pysyvien näyttelyiden lisäksi nyt vaihtuva näyttely: Olga Picasso, kesäkuun toiseen päivään asti. Olga Koklova oli venäläinen balettitanssija ja Pablo Picasson ensimmäinen vaimo. Heillä oli poika Paulo eli Paul. Picasso on ikuistanut vaimoaan ja poikaansa lukuisiin tauluihin. Pablon ja Olgan avioliitto kesti virallisesti viimemainitun kuolemaan asti, vuoteen 1955, vaikka Picasso jätti hänet toisten naisten takia jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Picasso oli ilmeisesti aikamoinen suhari naisten kanssa. Naisia oli paitsi peräkkäin, myös yhtaikaa. Aika paljon aikaansa edellä vai mitä?

Minusta aivan ihana on tuo Woman and Child, Nainen ja lapsi. Ei siis äiti ja lapsi, kuten sitä ensin katsoessani ajattelin. Picasson The Kiss-teos minua naurattaa. Ei liene kyse kielipususta, vaan ilmeisesti kitarisapususta ellei ihan ruokatorvisuudelmasta. Kubismiako lienee tyylisuunnaltaan? Tai sitten ei.

Picasso-museossa voi myös katsella videolta Pablon, Olgan ja Paulin touhuamisesta kotipihalla. Taitaa siinä pyörähtää lastenhoitajakin. Onpa upeaa, että tällaista materiaalia on säilynyt. Pablokin kun kuoli jo vuonna 1973.

Picasso-museon läheisyydessä on paljon ravintola- ja kahvilapöytiä kadulla ja niissä tietysti ihmisiä. Ja jesses, mikä kakofonia siellä vallitsee! Kyllä ihmisistä ääntä lähtee. Jälleen funtsailen, että onneksi sallimus järjesti meidät tänne maaliskuussa, eikä turismin kulta-aikaan.

Kävelemme Pombidoukeskukseen sataman laitaman kävelykatua. Siellä on istuskelijoita, kävelijöitä ja useampia katusoittajia, täälläkin. Olen ihan otettu tämän huilu-kitaristiparin soitosta. Että osaavat soittaa ihanasti! En pääse jatkamaan matkaani, ennen kuin he jäävät tauolle. Mahtavat aplodit ja rahaa tietysti annan. Mistä johtunee, kovin monta kanssani tunnelmoivaa ei ole. Aviohenkilökään ei jää jakamaan nautintoani, vaan jatkaa eteenpäin.

Kävelykadun vieressä on jonkinlainen puiston tapainen. Apinoimme muita ja käymme makoillen lepuuttamaan jalkoja. Ei hyvä, ei huono. Mutta menettelee.

Pombidoukeskus on täällä ulkoapäin värikäs kuin karamelli. Sisällä taideteoksia on joka lähtöön. Mies ihastuu erityisesti lammaslaumaan, niin että kuvailee sitä tästä ja tuosta kulmasta. Mitä, söpöjähän ne ovat. Minä melkein menisin istumaan Eva Aepplin teokseen Group de 13. Siinä on ihan kuin meikäläiselle paikka valittavissa kolmesta tyhjästä tuolista. Hetkinen. Naisillahan on kuin luurankosormet? Onko tää joku kuolleitten tai kuolevien porukka? Hitsi, kun ei tullut luettua sitä lappua teoksen nimen vieressä. Jos porukka on tuonelaan menossa tai jo siellä, en siihen porukkaan ole pyrkimässä.

Säilykepurkkiin ei tekisi mieli mennä nukkumaan. Jotenkin se kansi kuitenkin laukeaisi kiinni. Toi pallo mua ärsyttää ihan tappiin asti. Siitä nääs kuuluu koko ajan hyräilyä. Sävelmä on tuttu, mutta en millään saa päähäni, mistä sävelmästä on kyse. Raastavaa, kun kyllä tietää, mutta ei tiedä.

Käymme vielä pasteerailemassa keskustan leveällä kävelykadulla. Tässä sitä harjoittelen punaisella matolla kävelyä. Hello Cannes, odottelen vain kutsua.

Leveä kävelykatu houkuttaa monenlaisia taiteilijoita ja ihmispatsaita. Hauskahan heitä ja heidän kekseliäisyyttään on ihailla. Koira tässä ei nyt kuitenkaan onneksi ole elävä.

Jo meille riittää tämä aurinkoinen Malaga ja sen 600 000 asukasta meillä turisteilla lisättynä. Junassa takaisin Torremolinokseen salakuuntelemme, tahi enemmänkin salakatselemme, käytävän toisella puolella istuvia. Siinä tutustuu toisiinsa mies ja kaksi naista. Hauska seurata, miten vuorovaikutus kehkeytyy. Heitä selvästi näyttää yhdistävän Pombidou-keskuksessa käynti.

Kesken matkan aviohenkilö muistaa, että kauppahalli jäi käymättä. Harmi harmi. Hän on melkein sairaalloisen kiinnostunut kauppahalleista ja etenkin niiden kaloista. Jäihän sitä paljon muutakin näkemättä, esimerkiksi Picasson museoitu synnyinkoti. Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä. Luulenpa, että pystymme elämään näiden puutosten kanssa. Ainakin toistaiseksi.

Kommentit (0)

Anjakaarina

Mijas , Valkoinen kylä Aurinkorannikolla

klo 16:13 | 21.4.2019

Bussikuski ajaa aika haipakkaa Torremolinoksesta Mijakseen. Mikäpä siinä, mutta mitä ylemmäksi mennään, sitä mutkaisempi ja kapeampi tie on. Autojakin tulee vastaan kohtuullisesti. Turvallisesti pääsemme kuitenkin perille runsaan tunnin kuluttua.

Mijas on yksi Valkoisista kylistä valkoisine taloineen. Mijaksen kylällä on historiaa tuhansia vuosia taaksepäin. Vuonna 1969 se sai historiallis-taiteellisen kylän nimen. Nykyään 1950-luvulta alkanut turismi on kylän pääelinkeino.

Meidän pääkohteemme on Mijas vuori, joka kohoaa kilometrin korkeuteen. Lähdemme kävelemään bussilta vuorta kohti. Aasitaksi on kylässä kovasti turistien suosiossa. Kun maaliskuun lopulla ei ole vielä varsinainen turistiaika, toistakymmentä aasia odottelee kyydittäviään. Maksu olisi 15 euroa ja kahdelta yhteensä 20. Päätämme kuitenkin turvautua perinteiseen apostolin kyytiin. Laulan aaseille lohdutukseksi laulun: ”On aasilla pitkät korvat syntyessään, kuormaa se kantaa selässään… Eivät korviansa hetkauta, mutta, kylläpä ne haisevat.

Matkaseuralaiseni, aviohenkilöni, on etukäteen käynyt hakemassa karttoja Mijas vuoren vaellusreiteistä. Pienen harhailun jälkeen löydämme Mijas vuoren juurelle ja polun päähän.

Muutama satametriä käveltyämme vastassa on valkoinen kappeli, Ermita del Calvario. Pieni, kaunis kappeli on vuodelta1710 . Sitä ovat käyttäneet carmelitamunkit hengellisen elämän harjoittamiseen. Ovet ovat nyt kiinni, mutta kerran viikossa kappeliin pääsee sisälle.

Jatkamme polkua ylöspäin. Jonkin ajan kuluttua vastaan tulee mies, joka on edellämme kulkenut. Olemme vaihtaneet muutaman sanan jo aikaisemmin tämän englantia puhuvan miehen kanssa. Nyt hän kertoo kääntyneensä takaisin, koska ”reitti on hyvin, hyvin vaikea ja polku hyvin, hyvin kapea”.

Sisukkaita suomalaisia moinen kommentti ei säikäytä. Kun vaeltamaan on ryhdytty niin vaelletaan. Jonkin matkaa polku on ihan ok. Mutta. Sitten tulee vastaan meikäläiselle ihan liian pelottavia kohtia: kapeaa polkua, jossa pudotus alaspäin lähellä. Vuorella taitaa aina vielä tuullakin, ainakin Mijoksella. Harvat haituvani melkein lentävät taivaan tuuliin. Kuljen niin kaukana reunasta kuin ikinä mahdollista. Yhden mutkakohdan menen melkein pyllylläni, kun irtosora ei anna kengälle pitoa eikä parempaa vaihtoehtoa ole. Välillä tuumaan, että kääntyisin takaisin, jos en tietäisi siellä olevia hankalia paikkoja. Paras vaan odotella parempaa edessäpäin.

Onneksi mies osti Torremolinoksessa minulle teleskooppikävelysauvat. Maksoivat vain 15 euroa, suoraan Finlandiasta kuulemma. Omat sauvani majailevat kotona, kun olemme liikkeellä vain käsimatkatavaroin. Sivumennen sanottuna, mies saa tuotua sauvat kotiin käsimatkatavarana. Se vaatii kyllä turvatarkastuksessa vahvistuksen esimieheltä.

Seuralaiselleni tämä reitti on ihan lasten leikkiä. Hän on Kuopuksen kanssa mennyt aikaisemmin Espanjassa sellaisia reittejä, että kuvia katsoessa minua on melkein huimannut. Huimapää mikä huimapää. Vaikeimmissa paikoissa hän edellä kulkevana neuvoo minua, mistä kautta kannattaa tulla.

Välillä polulla on hyvä pysähtyä, katsoa ympärilleen tai alas kylään ja nauttia maisemista. Kovin tiukassa paikassa en sitä uskalla tehdä, etten vaan horjahda kuikuillessani.

Huh. Selvisin, vaikka olenkin Pelkojänis ja Korkeanpaikan kammoinen. Jos etukäteen olisin tiennyt, millainen vaellusreitti on, en olisi lähtenyt. Onneksi en tiennyt. Nyt on voittajaolo. Mies vitsailee, että seuraavaksi pitää valita vaikeampia reittejä, kun noin hyvin selvisin tästäkin. Joopa joo.

Takaisin bussille kuljemme toinen toistaan kauniimpia pikkukatuja pitkin. Paljon on kukkaruukkuja eri paikoissa. Siinä ne odottavat lämpimämpää kevättä ja kukkaloistoaan.

Kun vastaan tulee myymälä, jossa on kaikkea kaunista, etenkin värikkäitä kippoja, on ihan pakko jotakin ostaa. Matkalaukun koko panee kuitenkin tehokkaasti rajat ostoksille. Pari pientä kippoa kuitenkin. Yllätyksekseni mieskin innostuu ostamaan kauniit, keraamiset talomme numerot portinpieleen laitettaviksi. Yllätys siinä mielessä, että hän ei ole mikään shoppailija.

Bussissa takaisin Torremolinokseen on eri kuljettaja kuin tullessa. Otamme mutkat hyvin rauhallisesti. Sopii minulle.

Kiitos Mijos! Kiitos kaunis kylä ja etenkin vaellusvuori!

Kommentit (0)

Anjakaarina

Leuhkan niukat eväät

klo 14:44 | 17.4.2019

Juu. Laihat ovat tässä eväät, riippuen toki mihin niitä vertaa. Kyseessä on yhdellä aamiaisella ottamani makea makupala kahvin kanssa. Espanjalaista churrosta oli tälläkin reissulla ihan pakko maistaa. Mutta huomatkaa, miten häviävän vähän olen pinnalle laittanut kuumaa suklaata, vaikka se olennaisesti asiaan kuuluu.

Kun aloitin Makeuttamattoman maaliskuun, en muistanut, että maaliskuussa oli lomareissu. Perinteisesti reissulla tahtoo tuo mässäily riistäytyä käsistä. Siis vielä enemmän kuin kotikonnuilla.

Monenlaista makeaa leivonnaista oli hotellin aamiaisella tarjolla. Tavallisimmin en katsonutkaan näihin vateihin päin. Toisinaan otin siitä croissantin. Croissanteissahan on paljon huonoa rasvaa, että ei toki mikään suositeltava ruoka. Mutta menköön. Tavallisempaa oli, että korvasin hedelmillä makean. Niitä oli aina tarjolla.

Makeuttamaton kuukausi 10.3-10.4 ei mennyt mitenkään huonosti. Painoa on kilo vähemmän, ollut jo jonkin aikaa. Tiedän kyllä hyvin sen, että hyvin näppärästi saan sitä hankittua lisää, ihan ilman makeitakin. Lomareissulta palatessa oli kilo lisää, mutta se lähti parin päivän sisällä pois, kun normaali ruokailu palasi. Vatsanympärys on kolme settiä kaventunut sitten helmikuun alun. Se, jos mikä on iloinen asia, kun vyötäröllä oleva rasva on kai sitä pahinta terveydelle.

Vähintään yhtä iloinen asia on, että pystyn olemaan ottamatta kaikkea makeaa, minkä näen. Ihan puhtaalla linjalla en ole ollut. Harkittuja ”lipsumisia” on toisinaan. Tai no, harkittuja? Ehkä enemmän tahallisia. Muutos on iso aikaisempaan. Reissussa otin illallisella usein pienen sipareen yhdestä tai kahdesta jälkiruoasta, ikään kuin maistiaisiksi. Normaalisti olisin ottanut vähintään yhtä tai kahta jälkiruokaa samalla aterialla. Iltapäiväkahvilla kyllä edelleen toisinaan pullahammasta kolottaa.

Tahattomiakin lipsahduksia tapahtuu. Viime viikolla olin Hesassa Senioritapaamisessa. Jälkiruokana oli marjarahkaa. Vasta sitä syödessäni tajusin, että makeaahan tässä vetelen. Sitä ilmankin olisin hyvin tullut juttuun. Ei ollut siihen mitään erityistä himoa. Kunhan toimin tavan mukaan.

Pääsiäinen suklaamunineen ja mämmeineen on tässä ihan kohta. Jo muutama päivä on pöydällä ollut suklaamunakoppa. Suklaamunat ostin palmusunnuntain trulleja varten. Niitä kävi tänä vuonna harmillisen vähän. Yhden pikkumunan olen maistanut. Mämmiä en mitenkään himoitse, joskin syön kyllä. Saattaa olla, että otan sitä lusikallisen kerman kanssa jollakin pääsiäisaterialla. Saa nähdä.

Nyt näyttää siltä, että jatkan tätä niukkojen makeiden eväiden linjaa toistaiseksi. Aika näyttää, miten siinä pitemmässä juoksussa käy. (Hahaa, sainpa käyttää tätä ärsyttävää muotisanontaa.