Istun luurit korvissa Kansallisteatterin Willensaunassa. Olen Tie Konyaan esityksen harjoituksissa kaksi päivää ennen ensi-iltaa. Luureista kuuluu näyttelijä Jari Virman puhetta ja ajatuksia hänen vaeltaessaan Turkissa. Välillä hän tapaa joitakin ihmisiä, koiria. Enimmäkseen hän kuitenkin puhuu ikään kuin itsekseen. Musiikkia on esityksessä mukana. Näyttämöllä parin metrin päässä minusta Jari Virman seisoo, liikkuu ja liikehtii pienieleisesti.

Kuva ohjelmalehtisestä

Kun suljen silmäni, tunnen pääseväni mukaan Virman vaellukselle. Sieluni silmin näen maisemat. Mukaan meneminen on minulle helppoa varmaankin myös siksi, että Virman vaellus tuo mieleeni Espanjassa vaeltamani taipaleen Santiago de Compostellaan. Selkeästi Willensaunassa en kuitenkaan koe olevani Espanjassa vaan Turkissa. Väliäkö sillä, että Turkissa en ole koskaan käynyt. En edes turistikohteissa, saati sitten tämän vaelluksen maaseudulla ja vuoristossa.

Miten meditatiivista onkaan antautua luurista kuuluville tapahtumille! Virman hidas liikehdintä vahvistaa meditatiivisuutta. Kun lumous lopetetaan 50 minuutin päästä, olisin halunnut vielä jatkaa. Mutta eihän tämä minun juttuni ole, ymmärrän.

Tämän jälkeen seuraa esityksen toinen, puolisen tuntia kestävä osa. Näyttämölle nostetaan pirtin pöytä retkieväineen ja penkit. Virman kutsuu kanssaan keskustelemaan ja teetä juomaan Helsingin yliopiston tutkijan Mikko Viitamäen, jonka väitöskirjan aiheena on ollut arabian kieli ja islam (luen wikipediasta). Keskustelussa käy ilmi (löytyy myös ohjelmalehtisestä), että Virman innoittui vaeltamaan 670 km Istanbulista Konyaan luettuaan dervissirunoilija Rumin runon. (Wikipediasta selvitän, että dervissi tarkoittaa ismalilaista kerjäläismunkkia.) Rumi ja hänen runonsa vetivät Virmaa vastustamattomasti puoleensa.

Jalal Al-Din Rumi on haudattu Konyaan ja hauta on jatkuvan pyhiinvaelluksen kohde. Eli siis pyhiinvaellusmatka tämäkin. Rumi eli 1200-1300-luvuilla Turkissa. Hän oli ismalilainen teologi, suufimystikko ( islamin mystinen suuntaus sanoo wikipedia). Yhdysvalloissa 1900-luvulla Rumin runot nousivat myyntitilastojen kärkeen. ”Rumin runot etsivät ihmiselle paikkaa maailmankaikkeudessa, ne puhuvat rohkeasti ja yllättävin kielikuvin Jumalasta, rakkaudesta ja ikuisesta kaipuusta”, kerrotaan ohjelmalehtisessä.

Keskustelu heiluu isolta osalta tukevasti pääni yläpuolella, kun Rumista ja hänen ajatuksistaan en ole koskaan aikaisemmin pihaustakaan kuullut. Ohjelmalehtistäkään en ehtinyt lukea ennen esitystä. Ei minulla ole mitään kokemusta yleensäkään persialaisista runoista, suufilaisuudesta puhumattakaan.  Sen luulen kuitenkin keskustelusta ymmärtäväni, että Ruumin opeissa on itseasiassa kyse harjoitusohjelmasta, harjoitusmatkasta itsensä sisällä. Pyhyys on kaikkialla, heijastuu kaikkeen. Tutkija kysyykin  Virmalta, kohtasiko hän pyhyyden kokemusta matkalla. Virman sanoo kohdanneensa sitä luonnossa ja ihmisten kanssa keskustellessaan.

Esityksen jälkeen juttelen hetken Virman kanssa kiittäen häntä meditatiivisesta reissusta. Kun lähden Willensaunasta, on meditatiivinen hetkeni hävinnyt huitsin nevadaan ja pääni on pyörällä kuin karuselli. Ai niin, muistini mukaan Ruumin ajattelussa oli eri tasoja ja jotain pyörivää liikettä. Ehkä pääni tila johtuu siitä. Mieleni on kuitenkin hyvä. Teatterikokemus oli todella erilainen kuin yleensä. Ei huonolla tavalla, vaan ihan hyvällä. Se liikutti niin tunteita kuin ajatuksia, niitä sekoittaen ja myllertäen.

Etsin kirjaston sivuilta kirjaa Ruokopillin tarinoita, jonka ymmärsin sisältävän Ruumin runoja. Löydän kirjan Ruokopillin tarinoita: Kertomuksia Dzalaladdin Rumin Masnavista. On vielä lähikirjastossa. Taidanpa hakea sen ja katsoa, mistä oikein onkaan kyse.

Sitä odotellessa kirjoitan tähän ohjelmalehtisessä olevan Rumin runon:

Viisas on aina huolissaan

ja etsii kuuluisuutta;

rakastaja on itsensä kadottanut

ja järjiltään.

Viisas on aina varuillaan

ja välttyy hukkumasta;

rakastajan työ ja toimi

on hukkua.

 

 

Kansallisteatterille kiitokset mahdollisuudesta osallistua harjoituksiin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat