Malagaan meidät tuo Torremolinoksesta erityisesti taiteilija Pablo Ruiz Picasso. Joo-o, tiedämme kyllä, että Picasso eli Malagassa vain 14-vuotiaaksi ja on kuollutkin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten Ranskassa. Ja, jos tarkkoja ollaan, konkreettisesti meidät tuo toki paikallisjuna. Sama, jolla matkasimme aikaisemmin lentokentältä Torremolinokseen. Nyt kaupungin keskustaan on muutama pysäkin väli enemmän.

Saamme hiukan etsiskellä Picasso museota, vaikka karttakin on kädessä.  Ennen sitä ihastelemme valtavaa Malagan katedraalia,Tuomiokirkkoa, joka on 1500-1700 luvuilta. Saa siinä päänsä kunnolla kekkaan laittaa, kun yrittää ylös asti tsiikata. Tuomiokirkon vieressä on toinen iso, myös barokkityylinen rakennus. Tämän rakennuksen, Palacio Episcopal’n,  kerrotaan olevan kaupungin hienoimpia. Sisällä saisi kuvaa siitä, miten ylhäisö aiemmin eli. Tällä kertaa meille riittää tuo pelkkä ulkokuoren ihastelu. On sitä siinäkin nähtävää!

Sisäänkäynti Picassomuseoon on ylen vaatimaton. Melkein kävelemme ohi. Rakennuksen sisällä on kuitenkin viehättävä sisäpiha. Sisällä museossa vain osassa saa valokuvata, päinvastoin kuin monissa muissa museoissa.

Museossa on pysyvien näyttelyiden lisäksi nyt vaihtuva näyttely: Olga Picasso, kesäkuun toiseen päivään asti. Olga Koklova oli venäläinen balettitanssija ja Pablo Picasson ensimmäinen vaimo. Heillä oli poika Paulo eli Paul. Picasso on ikuistanut vaimoaan ja poikaansa lukuisiin tauluihin. Pablon ja Olgan avioliitto kesti virallisesti viimemainitun kuolemaan asti, vuoteen 1955, vaikka Picasso jätti hänet toisten naisten takia jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Picasso oli ilmeisesti aikamoinen suhari naisten kanssa. Naisia oli paitsi peräkkäin, myös yhtaikaa. Aika paljon aikaansa edellä vai mitä?

Minusta aivan ihana on tuo Woman and Child, Nainen ja lapsi. Ei siis äiti ja lapsi, kuten sitä ensin katsoessani ajattelin. Picasson The Kiss-teos minua naurattaa. Ei liene kyse kielipususta, vaan ilmeisesti kitarisapususta ellei ihan ruokatorvisuudelmasta. Kubismiako lienee tyylisuunnaltaan? Tai sitten ei.

Picasso-museossa voi myös katsella videolta Pablon, Olgan ja Paulin touhuamisesta kotipihalla. Taitaa siinä pyörähtää lastenhoitajakin. Onpa upeaa, että tällaista materiaalia on säilynyt. Pablokin kun kuoli jo vuonna 1973.

Picasso-museon läheisyydessä on paljon ravintola- ja kahvilapöytiä kadulla ja niissä tietysti ihmisiä. Ja jesses, mikä kakofonia siellä vallitsee! Kyllä ihmisistä ääntä lähtee. Jälleen funtsailen, että onneksi sallimus järjesti meidät tänne maaliskuussa, eikä turismin kulta-aikaan.

Kävelemme Pombidoukeskukseen sataman laitaman kävelykatua. Siellä on istuskelijoita, kävelijöitä ja useampia katusoittajia, täälläkin. Olen ihan otettu tämän huilu-kitaristiparin soitosta. Että osaavat soittaa ihanasti! En pääse jatkamaan matkaani, ennen kuin he jäävät tauolle. Mahtavat aplodit ja rahaa tietysti annan. Mistä johtunee, kovin monta kanssani tunnelmoivaa ei ole. Aviohenkilökään ei jää jakamaan nautintoani, vaan jatkaa eteenpäin.

Kävelykadun vieressä on jonkinlainen puiston tapainen. Apinoimme muita ja käymme makoillen lepuuttamaan jalkoja. Ei hyvä, ei huono. Mutta menettelee.

Pombidoukeskus on täällä ulkoapäin värikäs kuin karamelli. Sisällä taideteoksia on joka lähtöön. Mies ihastuu erityisesti lammaslaumaan, niin että kuvailee sitä tästä ja tuosta kulmasta. Mitä, söpöjähän ne ovat. Minä melkein menisin istumaan Eva Aepplin teokseen Group de 13. Siinä on ihan kuin meikäläiselle paikka valittavissa kolmesta tyhjästä tuolista. Hetkinen. Naisillahan on kuin luurankosormet? Onko tää joku kuolleitten tai kuolevien porukka? Hitsi, kun ei tullut luettua sitä lappua teoksen nimen vieressä. Jos porukka on tuonelaan menossa tai jo siellä, en siihen porukkaan ole pyrkimässä.

Säilykepurkkiin ei tekisi mieli mennä nukkumaan. Jotenkin se kansi kuitenkin laukeaisi kiinni. Toi pallo mua ärsyttää ihan tappiin asti. Siitä nääs kuuluu koko ajan hyräilyä. Sävelmä on tuttu, mutta en millään saa päähäni, mistä sävelmästä on kyse. Raastavaa, kun kyllä tietää, mutta ei tiedä.

Käymme vielä pasteerailemassa keskustan leveällä kävelykadulla. Tässä sitä harjoittelen punaisella matolla kävelyä. Hello Cannes, odottelen vain kutsua.

Leveä kävelykatu houkuttaa monenlaisia taiteilijoita ja ihmispatsaita. Hauskahan heitä ja heidän kekseliäisyyttään on ihailla. Koira tässä ei nyt kuitenkaan onneksi ole elävä.

Jo meille riittää tämä aurinkoinen Malaga ja sen 600 000 asukasta meillä turisteilla lisättynä. Junassa takaisin Torremolinokseen salakuuntelemme, tahi enemmänkin salakatselemme, käytävän toisella puolella istuvia. Siinä tutustuu toisiinsa mies ja kaksi naista. Hauska seurata, miten vuorovaikutus kehkeytyy. Heitä selvästi näyttää yhdistävän Pombidou-keskuksessa käynti.

Kesken matkan aviohenkilö muistaa, että kauppahalli jäi käymättä. Harmi harmi. Hän on melkein sairaalloisen kiinnostunut kauppahalleista ja etenkin niiden kaloista. Jäihän sitä  paljon muutakin näkemättä, esimerkiksi Picasson museoitu synnyinkoti. Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä. Luulenpa, että pystymme elämään näiden puutosten kanssa. Ainakin toistaiseksi.