Kirjoitukset avainsanalla Marja Jylhä

Elämme Muistiviikkoa, jonka teemana on Hyvää elämää muistiystävällisessä yhteiskunnassa.

Näissä merkeissä istun Tampereen pääkirjasto Metson Lehmussalissa kuuntelemassa Marja Jylhää Alzheimerpäivän tapahtumassa. Hänen esityksensä nimi on Ikääntyminen, muistisairaudet ja suomalainen palvelujärjestelmä.

Marja Jylhää on aina yhtä mielenkiintoista kuunnella. Tässäpä nainen, jolla on tutkimuksellinen tieto hallinnassa, jonka hän osaa selkeästi välittää muille. Sen lisäksi hänellä on vankkoja näkemyksiä tiedon pohjalta. Edellisen kerran kuuntelin Jylhää hänen kirjansa Vanhuustutkijan koronavuosi julkistamistilaisuudessa viime vuoden marraskuussa. Voit lukea postaukseni tilaisuudesta klikkaamalla tästä.

Jo hyvissä ajoin ennen tapahtuman alkua ihmisiä on paikalla. Pirkanmaan muistiyhdistyksen toiminnanjohtaja Teija Siipola esittelee aluksi Marja Jylhän.

Mediasta saattaa saada kuvan, että muistisairaudet ovat yleistyneet. Joo-o. Kun vanhoja ihmisiä on enemmän, muistisairauksien määrä nousee. Kuitenkin, Euroopassa yli 75-vuotiailla muistisairauksien yleisyys on vähän laskenut, tietää Jylhä. Vuosittain noin 14500:lla suomalaisella diagnosoidaan joku muistisairaus (THL). Näistä tavallisin on Alzheimer. Yli 90-vuotiaista joku muistisairaus on 30 prosentilla. ” Enemmistöllä ei ole muistisairautta”, korostaa Jylhä. Noin satavuotiaista sairaus on noin 60 prosentilla.

” Vanheneminen on menestystarina, suomalaiset vanhuspalvelut eivät ole”. Me elämme yhä vanhemmiksi. Nyt 65-vuotiaalla on tilastollisesti jäljellä 21 elinvuotta. Puhutaan uudesta myöhäiskeski-ikäisten ryhmästä, joka on keskimäärin terveempi, koulutetumpi, kykenevämpi kuin 20 vuotta sitten.

Muistisairauksissa on kyse aivojen elimellisestä sairaudesta, ei vanhuuden höperyydestä. Tiedetään, mitä aivoissa tapahtuu, ei tiedetä miksi. Myöskään ehkäisevää tai parantavaa hoitoa sairauteen ei ole.

Muistisairas-nimitys ei Jylhän mukaan ole hyvä, koska muistamisen ongelmat eivät ole ainoita oireita eivätkä edes ensimmäisiä. Usein ensin tulee hahmottamisen vaikeuksia. Esimerkiksi television avaaminen ei onnistu tai eksyy tutuissa maisemissa. Vasta taudin edetessä tulee muistiongelmia: ihminen ei esimerkiksi muista juuri kuulemaansa asiaa tai hän itse kertoo saman asian uudelleen.

Muistisairauksien riskitekijöitä kyllä tunnetaan. Sairauden ehkäisyssä on Lancet-lehden mukaan (2020) samoja tekijöitä kuin vaikkapa sydän- ja verisuonisairauksissa tai monissa syövissä:

-      tupakoimattomuus

-      kohtuullinen alkoholin käyttö

-      hyvä ravitsemus

-      lihavuuden välttäminen

-      liikunta

-      sosiaalinen aktiivisuus

-      mielen aktiivisuus eli kiinnostus maailmasta

-      päävammojen välttäminen

-      ilmansaasteiden torjuminen

”Muistisairauden saaminen ei ole silti koskaan oma vika eikä omien ratkaisujen aiheuttamaa”, sanoo Jylhä painokkaasti. Ikääntymisen myötä sattuma puuttuu peliin.

Diagnoosin saamisen jälkeen useimmat elävät itsenäistä elämää kuten ennenkin vielä vuosia. Kun sairaus etenee, tarvitaan yhteiskunnan palveluita. Tilastojen avulla Jylhä esittää, miten yli 85-vuotiaiden ympärivuorokautinen hoito on jopa vähentynyt kymmenessä vuodessa. Samoin dementiaa sairastavien yli 90-vuotiaiden hoivakotihoito on vähentynyt.

Missä he siis ovat? Kotona sairaudestaan johtuen liian vähäisten kotipalveluiden piirissä? Omaisten hoidettavana? Omaishoito säästääkin julkisia varoja kolme miljardia euroa vuodessa. Siis kolme miljardia. Vain pieni osa omaishoitajista on sitä virallisesti. Miten selviävät yksin asuvat? ”Vanhuspalvelujen kuntoon saattaminen tarvitsee valtiovallan päätöksiä”. Näinpä. Näkisi vain. Varmaankin taas vaalien alla annetaan variksen valoja eikä sitten tapahdu mitään.

”Tulevaisuus on vanhojen, johon kunkin yhteiskunnan on sopeuduttava”, sanoo Jylhä minusta vallankumouksellisesti. ”Muistisairaalle hyvä yhteiskunta on kaikille ihmisille hyvä: turvallinen, selkeä, helppokäyttöinen. Muistisairas ihminen on nykyisen ja tulevan yhteiskunnan jäsen”.

Tässä ihan reaalimaailmassa, tässä yhteiskunnassa, kokemukseni mukaan todellisuutta on usein myös se, että muistisairasta ei hylkää vain yhteiskunta, vaan myös ystävät. Pelkäämmekö tartuntaa? Pelkäämmekö sitä tosiasiaa, että itsekin voimme sairastua? Vai koemmeko neuvottomuutta, miten suhtautua sairastuneeseen? Suurella ilolla olen lukenut lehdistä muistisairaista ja heidän puolisoistaan ja/tai omaishoitajistaan, jotka ovat rohkeasti tuoneet esiin sairautta ja sen vaikutuksia. Ne ovat opiksi meille nyt ja mahdollisesti vinkkinä tulevaisuuteen.

Pois lähtiessä Muistiyhdistyksen taulu salin oven suussa muistuttaa asioista, joiden tekeminen on sekä hyödyllistä että hauskaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ai että, miten saa aivosolunsa liikkeelle, kun saa kuunnella viisaiden ihmisten viisaita juttuja.

Pöhinää pääkoppaani sain muutama viikko sitten Marja Jylhän kirjan, Vanhuustutkijan koronavuosi (Vastapaino 2021), julkaisutilaisuudessa Tampereen yliopistolla.

Paikalla on kolme tohtoria: Marja Vaarama Itä-Suomen yliopistosta, Marja Jylhä Tampereen yliopistosta ja Tiina Merikanto, kunniatohtori Turun yliopistosta. Vaarama ja Jylhä ovat vanhuustutkijoita, itsekin paria vuotta vaille seitsemänkymppisiä.

Alussa dekaani Juha Saari käy toivottamassa tervetulleeksi. Hän muistuttaa, että yliopisto on keskusteleva yhteisö, eikä keskustelutilaisuuksia ole liikaa. Ehtiipä hän kehua kaikki edellä mainitut ”gerosoturit”. Kehuminen on mielestäni perusteltua. Jylhän ja Merikannon ansiot tiedän ennestään, Vaaramankin ansioista vakuutun syvästi tämän parin tunnin aikana.

”SUOMALAISET PÄÄTTÄJÄT OVAT KIELTÄNEET VANHUUDEN”

 ”Päättäjät kieltäytyvät näkemästä vanhoja, heidän oikeuttaan palveluihin, katsovat ohi. Perustetaan toimikuntia, jotka tuottavat stiignafuuliaa!”

Tämän sorttisia räväköitä kannanottoja illan aikana kuulen. Siellä ei todellakaan kuvia kumarrella. Ja miksi olisikaan kumarreltu?

Jylhä toteaa päättäjien ihanteen olevan, että vanhoja ei olisi. Pitkää ikää on tavoiteltu kaikin keinoin ja nyt, kun ihmiset elävät vanhoiksi, se on ongelma. Vaaramakin toteaa, että Suomen harmaantuminen on tiedetty vuosikymmeniä, miksi nyt sitten päättäjät ovat hukassa?

Yksi ongelma on se, että kaikki yli 65-vuotiaat lasketaan kuuluvan  samaan vanhusten ryhmään. Nuorimman ja vanhimman ikäero tässä ryhmässä on noin 30-35 vuotta. Erot toimintakyvyssä ja hoivan tarpeessa ovat kovin erilaisia. Eihän ihmisiä vastasyntyneistä kolmikymppisiin niputeta yhteen.  Eikä 30-60-vuotiaita ja heidän tarpeitaan käsitellä yhdessä. Miksi ihmeessä sitten yli 65-vuotiaiden?

”EI YMMÄRRETÄ, MIKÄ ARVO ON IKÄIHMISILLÄ

Suomessa on ageismia, ikärasismia, keskustelijat väittävät. Olen varmaan näissä blogipostauksissanikin useamminkin väittänyt, että en ole kohdannut itse sellaista. En ainakaan muista. Ehkä korkeintaan jossakin yhteydessä sen verran, että sille olen voinut päästää pitkät naurut.

Tässä tilaisuudessa puhutaan paljolti sellaisista ikäihmisten syrjimistavoista, jotka eivät vielä omalla kohdallani ole ajankohtaisia.

Ikäismi näyttäytyy kyllä yllättävissäkin paikoissa. Mielipidekyselyissä ei kysellä asioita vanhimmilta, ei ehkä edes yli 70 tai 75-vuotiailta. Syynä tähän tutkijat esittävät erilaisia syitä: vanhat ei ymmärrä, ei siis kannata kysyä, vanhat ei pärjää netissä. Viime mainittu saattaa pitää paikkansakin. Surkuhupaisaa on kuitenkin se, että kun palveluita siirretään nettiin, ei siinä kysellä, osaavatko ja pystyvätkö ikäihmiset niitä käyttämään.

Jopa Eläketurvakeskuksen kyselyssä, jossa kysyttiin vanhusten toimeentulosta, tutkittiin vain alla 84- vuotiaita. Kuitenkin kaikista pienimmät eläkkeet ovat 80 tai 85-vuotta vanhemmilla, kertoo Vaarama. Tulipa taas oikein todentuntuisia tuloksia kyselyssä. Voihyvääpäivää!

” On esitetty, jopa arvovaltaiselta taholta, että vanhuksilta pitäisi ottaa pois äänioikeus”, kertoo Vaarama. Ilmeisesti hienotunteisuussyistä hän jättää mainitsematta tämän arvovaltaisen tahon. Sanonpa vaan, että kaikkea se ihmismieli keksii. Miten ihminen onkin niin lyhytnäköinen, että ei tajua, että itsekin vanhenee? Siis jos hyvin käy, ettei kuole ja kopsahda pois jo ennen vanhuutta.

Vaarama näkee keskusteluilmapiirin vanhuksista muuttuneen laman aikana, 1990-luvun alussa. Rahan kautta on ruvettu asioita hoitamaan, valta on valtionvarainministeriöllä. ”Ihmisarvo on esineellistynyt. Ikääntyminen on vain rasite.” Olisi syytä miettiä, mitä tarkoittaisi, jos vanhoja ei olisi. Mitkä kaikki työt jäisivät tekemättä, mitkä verotulot saamatta, mitä kaikkia ammattihenkilöitä jäisi työttömiksi. Jo pieni ajatelmani näihin suuntiin antaa itselleni vinkkiä siitä, mistä on kyse.

”VIIMEISET ELINVUODET OVAT YHTÄ TÄRKEITÄ KUIN MUUT”

”Ihmisen koko toimintakyky ja kapasiteetti riippuu ympäristöstä. Tärkeää on, missä asuu ja etenkin ikääntyneillä rahaa on oltava sen verran, että saa ruoan ja lääkkeet.” Jotkut vanhat, huonotuloiset joutuvat tosin tasapainottelemaan sen kanssa, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, olen antanut itselleni aiemmin kertoa.

Ensin olisi saatava kuntoon kokovuorokautinen hoito, sanoo Jylhä. Kotipalvelusta poistuisi silloin sinne ihmisiä, jotka eivät kotihoitoon kuulu. Sen jälkeen kotipalvelun resurssit ovat katsottavissa. Tuntuu järkevältä järjestykseltä.

”Vanhusten palvelut kaipaisivat parannusta, mutta niitä ei korjata. Poliitikot vetoavat kustannusvajeeseen”. Keskustelijoiden mukaan julkinen valta aiheuttaa ongelmia hoitoon. Vanhuspalveluiden tuottajille maksetaan liian vähän, että pystyisivät sillä rahalla tuottamaan hyvää hoitoa. Jopas nyt. Ja sitten taas poliitikot voivat syyttää palvelun tuottajaa. Totta kai!

Jylhä patistaa meitä olemaan tarvittaessa yhteydessä kansanedustajaamme, antaapa vielä sähköpostiosoite-esimerkin: matti.möttönen(at) eduskunta.fi. Valittelu toisten kanssa somessa ei auta mitään. Sadat sähköpostit voivat jotain liikuttaa. Tai sitten eivät nekään, epäilen minä.

 Että totuus ei unohtuisi, Merikanto toteaa, että hyviäkin vanhusten hoitolaitoksia on. No, totta mooses!

HYVÄ VANHUUS

Hyvän vanhuuden edellytyksistä mainitaan

-      itsensä hyväksyminen

-      sovussa olo läheisten kanssa

-      uuden oppiminen

-      mielenrauhan säilyttäminen

-      toimintakyky

Kun näitä kuuntelen, niin eiköpä myös nuoremmalla liene samat asiat tärkeitä?

Merikanto kysyy Marjoilta, mitä hyvää omakohtaisesti näkevät vanhuudessa. Vaarama tuo esiin esimerkiksi eläkeläisen rauhalliset aamukahvit ja lehden luvun. Jylhä sitä vastoin toteaa, että ei halua romantisoida, eikä koe, että vanhuus on parasta aikaa. Ihminen on hänestä ehkä vähän viisaampi, mutta ilot ja surut ovat samoja, joita ihmisellä nyt yleensä on.

Merikanto toteaa vielä viisaaksi lopuksi, että olisi hyvä tietoisesti miettiä sitäkin, mikä on hyvin, ei vain ajatella vaikeuksia. Olenpa liikuttavan samaa mieltä!

Tilaisuuden loputtua Jylhä kutsuu meidät kaikki jatkamaan keskustelua ravintola Telakan yläkertaan. Suuntaan kuitenkin kotiinpäin, kun olen ollut liikenteessä jo aamukymmenestä asti. Olisin toki mielelläni kehitellyt Jylhän kanssa keskustelua esimerkiksi eläkkeellä olon hyvistä puolista. Kyllä minä vaan näen niin, että tämmöisessä vielä toimintakykyisessä vanhuudessa on parasta se, että saa itse valita tekemisensä tai tekemättä jättämisensä. Tiettyjen reunaehtojen vallitessa toki.  Työelämässä ne reunaehdot olivat kuitenkin paljon tiukemmat.

Seuraavana yönä nukun epätavallisen hyvin. Ehkäpä tilaisuudessa juomani kahvi ison korvapuustin kanssa vaikuttaa asiaan. Ehkä se on niin, että iltakahvi ei vie yöunta, jos sen juo mieli virkeänä hyvässä ja mielenkiintoisessa seurassa. M.O.T.

 

 

 

 

Kommentit (0)

”Useat haastateltavamme sanovat elävänsä hyvää aikaa. Itse arvelen, että perheessään ja muussa lähiympäristössään tällaiset ihmiset voivat säteillä ympärilleen tasapainoa ja elämäniloa.”

Gerontologian professori Marja Jylhä kertoo SoWell- hankkeen tutkimustuloksista, jossa hän on tutkimusjohtaja. Tutkimus selvittää vanhuuden sosiaalista hyvinvointia ihmisten omien näkemysten pohjalta. Toteuttajana on Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Gerontologian tutkimuskeskus. Yhteistyössä on mukana Suomen Akatemian Ikääntymisen ja hoivan huippuyksikkö.

Huh. Olipa siinä nimiä ja minulle uutta tietoa. En ole koskaan edes kuullut tuollaisesta Akatemian huippuyksiköstä. SoWell tutkimuksen suhteenkin olen tähän asti ollut pimeässä. Onneksi postilaatikkoon tipahti Aino&Oiva-lehti, joka kertoo olevansa Sointu Senioripalveluiden tiedotuslehti. Sieltäpä löysin tämän Marja Jylhän haastattelun.

Mitäpä vanhuustutkija Jylhä sitten sanoo?  Aikaisemmin olen lukenut hänen kertomanaan tutkimustuloksia Tervaskanto-tutkimuksista eli yli 90- vuotiaista. Tässä tutkimuksessa ymmärtääkseni on kyse kaikista yli 65- vuotiaista.

Voin täysin sydämin yhtyä Jylhän haastattelututkimuksen tulokseen siitä, että elämä koetaan hyvänä. En tiedä, mitä voisin tähän elämääni vielä toivoa. En mitään. Tasapainon ja elämänilon säteilystäni en olisi niinkään varma. Ei ainakaan ole säteily itseäni kuumottanut.

Jylhä lainaa Lapin yliopiston emeritusprofessori Simo Koskista, joka on todennut, että jos on kohtuullinen toimeentulo, kohtuullisen paljon terveyttä ja riittävän hyvät ihmissuhteet, niin ”siinä se on”. Taidatkos sen kattavammin sanoa. Simo Koskinen herättää minussa nostalgisia tunteita. Muinoin, todellakin muinoin, olen minäkin hänen luennoillaan istunut. Heippa vain Simo Koskinen!

Tutkimuksen haastateltavat toivoivat myös arvostusta. Elämä on merkityksellistä, jos on toisille ihmisille tarpeellinen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä arvostus ei välttämättä näy. Voidaan enemmänkin puhua taakkana olemisesta.

Tuo arvostus on minusta jännä juttu. Taidan olla sen verran vinoon kasvanut, että en odota yhteiskunnallisessa tai yleensäkään julkisessa puheessa korulauseita arvostamisesta. Jos joku kokee ikäihmiset taakaksi, niin sou wot. Siinähän kokee. Toki sitä odotan, että yhteiskunnan viralliset instituutiot eivät lakkauta eläkettäni ja että kun sen aika tulee, saan yhteiskunnalta apua siinä määrin kuin tarvitsen. Minulle on kuitenkin tärkeintä läheisteni arvostus ja tieto siitä, että olen rakastettu ja tarpeellinen heille iästäni huolimatta. Tai vaikkapa juuri siksi. En nyt ihan saa muististani, että yhteiskunta missään mielessä olisi osoittanut erityistä arvostusta työikäisenä ollessanikaan. Toki ymmärrän, että hyvin yksinäiselle ihmiselle tuollaisista, ikäihmisiä vähättelevistä näkemyksistä lukeminen tai kuuleminen voi olla masentavaa.

Jylhä kokee nuoruuden ihannoinnin jopa vähän vinksahtaneeksi. ”En ole ihan kauhean innostunut esimerkiksi Aira Samulinin nuorekkuuden ihailusta, vaikka hän tekeekin hurjan paljon hyvää monissa asioissa. Mutta tässä ihailussa on useimmiten sellainen sävy, että iäkäs ihminen on hyväksytty, jos hän toimii kuin nuori.”

Oi Marja Jylhä, miten olenkaan tässä samaa mieltä kanssasi. Olen ajatellut, että todennäköisesti olen vain tietämättäni kateellinen, vaikka käsi sydämellä vannon, että en haluaisi olla aira samulinina Aira Samulinin paikalla. Hänen säärensä olisin sentään voinut itselleni vaihtaa nuorempana. Jos nyt sitten kuitenkin olen alitajuisesti kateellinen, niin nyt meitä taitaisi olla sitten kaksi vihertävää.

Tutkija Jylhä ei haluisi, että esimerkiksi joku 104- vuotias polkupyöräilijä teräsvaari nostettaisiin ihanteeksi. Tällöin 75-vuotiaana raihnaistunut saattaisi ajatella, että ei ole onnistunut vanhenemaan oikein.

Ihanne ei minusta ole sama asia kuin ihailu. Jo vain ihailen ikääntyneiden epätavallisia saavutuksia samalla lailla kun olen ihaillut ja ihailen vastaavia nuorempien kohdalla. Edesmenneen sisareni mies aikuiskilpaurheilee monessa lajissa. Hän käy tai kävi vielä ennen koronaa kymmenien kilometrien hiihtotapahtumissa Kiinaa myöten. Hetkeäkään en ole ajatellut, että olen jotenkin huonompi, että en ole onnistunut vanhenemaan oikein, kun en pysty kilpaa juoksemaan tai hiihtämään 50 kilometriä, vaikka olen kymmenisen vuotta nuorempi. Kaikilla on omat vahvuutensa ja motiivinsa. En ymmärrä, miksi pitäisi jotenkin tasapäistää, edes vanhuksia!

Yli 65- vuotiaatkin ovat heterogeeninen ryhmä, Jylhäkin toteaa. Gerontologian tutkimuskeskuksessa on mietitty, tulisiko kuusi- ja seitsenkymppiset ymmärtää myöhäiskeski-ikäisiksi. Jylhän mukaan ikäryhmät ovat monella tapaa nuorempia kuin aikaisemmin.

Marja Jylhä, jonka googletin olevan 67-vuotias, on pitänyt omassa elämässään tärkeänä ajatella sitä tosiasiaa, että jossakin vaiheessa elämä johtaa kuolemaan usein raihnaistumisen kautta. Kun asian on ajatellut, psyykkistä energiaa ei silloin kulu tämän tosiasian torjumiseen. Jylhän mielestä kulttuurimme antaa huonosti tilaa terveelliselle nöyryydelle tämän asian edessä.

Nyt putosin vähän kärryiltä. Miten kulttuurimme, jonka ymmärrän tässä elämisen tapana, tulisi paremmin toimia? No joo, onhan meillä tätä nuoruuden ihannointia. Kauneusleikkauksiin haluavien määräkin on kuulemma lisääntynyt. Toisaalta yhä enemmän minusta pääsevät julkisuudessa esiin ihmisten kokemukset sairauksista, vanhenemisen ei-niin-toivottavista puolistakin, kuten myös kuolemasta. Jokainen kutakuinkin terveellä ällillä oleva tajuaa, että mitä enemmän on vuosia mittarissa, sitä lähempänä perälauta häämöttää. Vaikka hyvinkin kävisi. Se on sitten toinen juttu, että tämän tosiasian toteaminen aiheuttaa hetkellisen surumielisyyden. Elämä kun on niin mukavaa, kuten haimasyöpään kuollut ystäväni sairastamisaikanaan totesi.

Tietynlaista, käytännöllistä raihnaistumiseen, sairasteluun ja kuolemaan valmistautumista on edunvalvontatestamentin, hoitotestamentin ja varsinaisen testamentin tekeminen. Näiden tekemiseen Jylhä kannustaa täysissä ruumiin ja sielun voimissa ollessa. Viisas kannustus.

Vaikeampi rasti voi olla sen asian hyväksyminen, että iän lisääntyessä ja kunnon huonotessa ei pystykään samaan kuin ennen. Suremiseen keskittymisen sijasta kannattaisi keskittyä löytämään uusia kiinnostuksen kohteita, opastaa Jylhä. Tuleepa mieleeni mieheni täti. Kun hänen näkönsä huononi niin, että television katselu oli vaikeaa, hän kertoi iloisena, miten radio nyt korvaa television. Radiosta tuli hänestä paljon hyvää ohjelmaa. Hän löysi muissakin menetyksissä usein tällaisen myönteisen näkökannan.

Kaipaisin enemmän kyllä puhetta vanhenemisen myönteisistä puolista. Onko niitä muka, saattaa epäilevä tuomas kysyä. Väitän, että elämänkokemuksen myötä saattaa asioita nähdä laajemmassa perspektiivissä, eikä tarvitse aina kompastua lillukan varsiin. Joo, myönnän. Itse en ole kovinkaan hyvä tässä kompuroimattomuudessa. Sitä vastoin uskallan yhä enemmän olla rehellisesti oma itseni, sanoa useammin esimerkiksi poikkeavankin mielipiteeni. Olkoon joku muu siitäkin mitä mieltä haluaa. Täysiä vuosia täyttäessäni vaahtosin tyttärille, että tästä lähtien sanon sitten mitä ajattelen. Ja nämä ilmeisesti kuritta kasvaneet totesivat yhteen ääneen: Niin kuin et olisi tähän asti niin tehnyt.

” Ihmisten elämät ovat kovin erilaisia, eikä tämä elämä ole mikään kilpailu, ei pituudessa eikä laadussa.” Totta joka sana. Jo kohdusta lähtien, tai kenties jo hedelmöityshetkellä saamme erilaiset alkupalikat. Siinäpä sitten elämämme aikana kokoamme omaa palapeliämme. Elämän lopulla valmiissa palapelissä jokaisen kuva on omanlaisensa.

 

 

Kommentit (4)

Lienahelena
1/4 | 

Kiinnostavaa  ajattelua. Parisuhteessa elävällä iäkkäällä ihmisellä taitanee olla kaksi olomuotoa. Haluaa huomioida kumppanin tunteet, ajatukset ja kiinnostukset. Aina ne eivät täsmää omien unelmien ja harrastusten kanssa, joskus eivät lainkaan. Riski että yksi tai jopa kaksi elämää "menee hukkaan".

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/4 | 

Lienahelena, otat esiin tärkeän ja monasti kipeänkin aiheen. Kun kumppanit ovat kovin erilaisia harrastuksineen ja unelmineen, voidaan tosiaan päätyä tilanteeseen, jossa kummallakaan ei ole hyvä olla. Tunnen kuitenkin pariskuntia, jossa kumpikin hyväksyy toisen erilaiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset. Yhteisiä kiinnostuksen kohteitakin on riittävästi yhteyden tunteen kokemiseen. Jos kuitenkin unelmissa ja elämän suurissa asioissa on iso erimielisyys, niin varmaan vaikeuksissa ollaan. Kumpi on silloin oikea ratkaisu , ero vai sittenkin yhdessä pysyminen, sen tietää vain hän, joka tällaisessa parisuhteessa elää.
Lämminhenkistä joulun aikaa sinulle Lienahelena toivotellen, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat