Kirjoitukset avainsanalla santtu-Matias Rouvali

Lauantai-iltana oli Tampere-talossa merkittävä konsertti. Kymmenen vuotta Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana toiminut Santtu-Matias Rouvali johti viimeisen konserttinsa: Näkemiin, Santtu-Matias.

Iso Salin kaikki 1800 paikkaa on ollut varattuna jo pari kuukautta.

Muistan hyvin, kun Santtu- Matias taloon tullessaan alkoi hurmata meitä tamperelaista konserttiyleisöä. Eikä vain tavallista konserttiyleisöä, vaan kerrottiin, että nuorempikin väki hänen ansiostaan löysi konserttisalit. Onhan hän todella lahjakas kaveri, paremmin asiaa ymmärtävienkin mielestä. Oma merkityksensä on varmaan ollut myös sillä, että hän oli tullessaan alle 30-vuotias, välitön ja mutkaton kiharapää. Hiuspehko on säilynyt, milloin käkkärämpänä, milloin loivemmin kiharoin, ikää vain on tullut lisää.

Nuorten mieleen, ja miksei vanhempienkin, ovat olleet muun muassa Tampere Filharmonian ja Eppu Normaalin yhteisesiintymiset. Näin tapahtui esimerkiksi joulukuussa 2021 uuden Areenan avajaisissa.

Ratkiriemullinen oli konsertti, jonka Santtu-Matias järjesti täyttäessään 30 vuotta. Siellä oli pienen soittajaporukan esityksiä. Santtu-Matias itse, ansioitunut lyömäsoittajakin, ilahdutti meitä esityksellään. Sieluni silmin näen edelleen sen soittovehkeen ja pulikat, jotka menivät kuin väkkärät hänen käsissään, mutta soittimen nimeä en muista. Enpä muista kappalettakaan. Olisiko ollut Tico Tico? Tai sitten ei.

Hullun hauska oli syntymäpäivillä ihmispyramidi, jonka soittajat Santtu-Matiaksen kanssa muodostivat. Mukana oli, niin soittajana kuin ihmispyramidissa hänen ensimmäinen vaimonsa ja poikansa äiti, pianisti Heini Lehto. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan letkeän rento.

Rouvalia on viety maailmalle jo Tampereen vuosina kuin litran mittaa. Hän on Göteborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari ja Lontoon flharmonisen orkesterin ylikapellimestari. Lisäksi hän on vieraillut ainakin Berliinissä ja New Yorkissa. Ja voipi olla, että hän touhuaa vielä jossain muuallakin, kuka niitä kaikkia muistaa.

Pieni pelko on ollut jo aiemmin, että Rouvali hylkää meidät muiden houkutusten takia. Kymmenen vuotta hän kuitenkin pysyi. Tosin käytännössä hän on ehtinyt enää Tampereella johtaa vain joinakin viikkoina vuodessa. Olemme siis jo tottuneet moniin vieraileviin kapellimestareihin. Vierailemaan Santtu-Matias aika lailla varmuudella tulee Tampereellekin.

Me tamperelaiset olemme siis arvostaneet ja rakastaneet Santtu-Matiasta. Ja eikö mitä? ”Tampere Filharmonian yleisö on ehdottomasti top-ykkönen!”, sanoo Santtu. Että ihan top-ykkösiä! Wautsi!

Rouvalin jälkeen syksyllä kapellimestarina aloittaa englantilainen Matthew Halls. Elokuun alussa järjestettävä suosittu puistokonsertti on hänen ensi esiintymisensä vakituisena kapellimestarina. Toki hän jo tullut tutuksi kapellimestarivierailuillaan.

Niin. Se jäähyväiskonsertti viime lauantaina. Saimme nauttia Richard Straussin musiikista. Minusta Sankarin elämä- teos oli erittäin vaikuttava ja kaunis. Näin puhui Zarathustra- teos ei minua niin paljon sykähdyttänyt. Aamulehden arvostelija Harri Hautala antoi konsertista täydet viisi tähteä. Hautala kehui muun muassa kapellimestarin ja orkesterin välistä ”rakkauden lämpöä”.

Sanomattakin on selvää, että me taputimme seisaaltaan minuuttitolkulla. Kuului vislauksia ja huutoja. Rouvali sai ison, upean kukkakimpun orkesterin intendentti Eija Oravuolta. Intendentti ilmoitti myös, että Rouvali on nimitetty orkesterin kunniakapellimestariksi. Pikkuisen odotin, että Santtu-Matias olisi heittänyt kukkakimpun yleisöön. Se olisi ollut hänen tapaistaan. Mutta ei nyt sentään. Onneksi.

Väliajalla tapasin tuttavapariskunnan, jota en ole ennen konserteissa nähnyt. He kertoivatkin, että he eivät koskaan ennen ole olleet filharmonikkojen konsertissa. Nyt he tulivat. Hyvästelläkseen Santtu-Matias Rouvalin. 

Santtu-Matiaksen lumo tavoittaa lähes kaikki, vaikka joskus vähän viiveellä.

 

 

Santtu-Matias Rouvalin yksittäiskuva on konsertin ohjelmalehtisestä. Muut kuvat ovat Reijo Hietasen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänä vuonna päätin ottaa itsenäisyyspäivän juhlinnan ihan viimmosen päälle! Kerran sitä vaan täysiä satasia ehdin elämässäni juhlia. Kun en sattumoisin ole mikään bilehile, jätin kuitenkin ravintelibailut väliin. Niihin ei taipunut ei mieli ei kroppa. Ehkä ei kukkarokaan. Kiirettä meinasi silti pitää!

 

1.   Sankarihaudalla

 

- Hei, eikös sen pitänyt seisoa toisena oikeelta? Mutta kummasta päin katsottuna? Näetkö sä mitään?

- Kyllä se tuolla jossain on. Kun tuo edellinen rivi menee pois, niin ehkä se sitten näkyy. (mies ja nainen keskustelevat)

**************************************

 - Mä haluan tuonne lähemmäksi. Mä haluan nähdä sen haudan.

- Ei me voida mennä, ei me päästä! Meidän ois pitänyt tulla paljon aikaisemmin.

- Mutta mä haluan nähdä sen haudan, sanoo vanha nainen ja lähtee tunkemaan hitaasti, mutta päättäväisesti eteenpäin. Nuoremman naisen ei muu auta kuin seurata. 

****************************************

-      Mulla on varpaat ihan jäässä. Mä en tunne niissä mitään, puhuu nuori nainen puhelimeen.

******************************************

-      Nyt en kyllä tuu kyllä yhteenkään yleisötilaisuuteen ainakaan kolmeen vuoteen. Tämä riitti pitkäksi aikaa, toteaa nainen miehelleen. Perhe kahden lapsen ja rattaiden kanssa on  poistumassa sankarihaudalta.

********************************************

-      Onko kulkuetta tänä vuonna? kysyy vanhempi nainen sotilaspoliisilta, joka ohjaa liikennettä.

-      Yhtään en tiedä, vastaa tämä. (kuka sen sitten tietää?)

Ajelemme miehen kanssa hyvissä ajoin Kalevankankaalle. Jo varmaan kilometriä ennen näyttää selvästi ihmisiä kulkevan sinne. Lähempänä ihmismassat ovat liikkeellä. Autoja on pysäköity sinne ja tänne. Ja me kun ajattelimme olevamme oikein hyvissä ajoin!

Tänne halusin ehdottomasti tulla! Kalevankankaalla on 749 sankarihautaa. Jokaisen kohdalla on sotilasasussa samanikäinen nuori mies kuin mitä kaatunut sotilas oli. Idea on keksitty Tampereella ja sitä toteutetaan kolmellakymmenellä paikkakunnalla. Miten hieno tapa konkretisoida sodan uhreja! Valitettavasti joitakin tuhansia muita on ehdottomasti halunnut kokea saman kuin minä.

Juu-u, hieno on juttu ja toteutus, kun vain näkisi jotain. Sotilaiden päitä ja olkapäitä näkyy, yhtään hautakiveä en näe. Voisivat seisoa missä tahansa. Jotkut fiksut toisella puolella ovat kiivenneet puuhun kuten muistaakseni Sakkeus raamatussa. Ai ai, kun olisi tässäkin sopiva puu kohdalla, niin kyllä minäkin siihen kiipeäisin jotain nähdäkseni! On sentään piikkikengät jalassa. Vielä kun joku vähän takalistosta pukkaisi, niin avot!

Sadan hengen mieskuoro laulaa Finlandian ja Oi kallis Suomenmaa-laulun. Ihan kiva, kun se oli etukäteen lehteen präntätty. Osasin arvata oikeaa biisiä siitä pienestä hyrinästä, joka paikallemme kuuluu. Puheet sentään kuuluvat, on vallan ilmeisesti migrofoni. Toinen puhuja (kuka?) muun muassa kiittää veteraaneja (oikein!). Toinen puhuja (kuka?) on selvästi pappi, joka rukoilee muun muassa, että välttyisimme esimerkiksi kateudelta ja muukalaisvihalta (oikein!). Yhtään en tiedä, missä mahtavat kuoro ja puhujat sijaita. Jotain seppeleitäkin kai jossain lasketaan. Hällä kai väliä. Olenhan nyt kuitenkin juhlassa mukana.

Pois lähtiessä lippujen kantajat yrittävät lipua muun kansan kanssa pois. Minulla on ihan sellainen käsitys, että lippuvartiot poistuvat ihan komeasti ennen muita. Ehkä ei sitten.

Jos taas olisin paniikkihäiriöön taipuvainen, sille olisi hyvä paikka poistuttaessa. Pitkään aikaan ei pääse ei eteen ei taakse ei sivulle. Sääliksi käy rattaiden kanssa liikkeellä olevia. Lopulta joku keksii aukon pensasaidassa. Siinä on niin liukas kohta, että yksi mies on lentää hautakiveä päin.

Sotilaspoliisi yrittää pitää kulkuväylää vapaana ambulanssia varten. Joku on saanut sairaskohtauksen.

Hohhhoijakkaa! Että sellaiset juhlat. Eniten ottaa kupoliin, että ei edes laulettu Maammelaulua! Kai se nyt olisi kuulunut asiaan! Tämän päivän lehdestä muuten luen, että sankarihaudoilta kulkue marssi Kalevan kirkolle.

 

2.   Mitä olisi itsenäisyyspäiväkään ilman Rouvalia?

Sankarihautakeikan jälkeen on puolitoistatuntia aikaa olla kotona. Kätevä emäntä siinä pyöräyttää ruoan niin itselleen kuin miehelleen.

Kapellimestari Santtu- Matias Rouvali Filharmoonikkoineen odottaa Tampere-talossa. Rouvalillakin on ihan puku päällä kravatteineen ja kunniamerkkeineen tavallisen mustan paidan sijaan. Kun Finlandia viimeisenä kappaleena alkaa mataline alkusointuineen, selkäpiitä karmii. Tässä, noin sadan hengen soittamassa Finlandiassa konkretisoituu itsenäisyyspäivä! Ihana Finlandia ja ihana Suomi! Mutta mitä tekee Santtu-Matias, kun olemme seisten innolla aplodeeranneet? Tarttuu tahtipuikkoon ja orkesteri soittaa ylimääräisenä Maamme-laulun. Santtu-Matias laulaa sitä kanssamme. Rouvaliin voi aina luottaa!

 

3.   Että ei tuntuisi yksinäiseltä, niin Keskustorille Itsenäisyysjuhlaan

 

Nyt menee aikataulu sen verran tiukalle, että vaatteita on vaihdettava autossa. En sentään lähde hepenissä pieneenkään pakkaseen seisoskelemaan. Enkä konserttiin hikoilemaan lämpimissä kledjuissa. Onnistuuhan asujen vaihto näköjään näinkin.

Esiintymislava on kaukana, mutta 3-4 skriiniä heijastaa kuvat ja äänet kaikkialle Frenckelin aukiolla. Nuorille esiintyy Isac Elliot. Vaikka en nyt varsinaisesti kuulu oletettuun kohderyhmään, heilutan rytmikkäästi käsiäni, kun kehotus kuuluu. Pysyyhän siinä paremmin lämpimänä. En sentään yhdy ihastushuutoihin. Ehkä olisi pitänyt.

Waltteri Torikka ja Petra Karjalainen laulavat. Sen he osaavat. Pormestari Lylykin pääsee puhumaan ja ymmärtää olla lyhytsanainen. Olihan siellä vähän muutakin, kuten yhteinen kolminkertainen eläköön-huuto ja Maamme-laulu. Illan kruunaa Finlandian tahdissa ammuttu ilotulistus, joka on vallan maltillinen. Mukava juhla, kun vaan taas pääsisi joskus ihmismuurista pois! Keskustorilla oli enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, tietää tänään taas Aamulehti. Ainakin älyttömän isolta se väkimäärä tuntui!

 

4.   Kenellä kaunis puku?

Kiireesti kotiin Linnan juhlia katsomaan televisiosta! Mies tarjoilee glögit ja tortut (jotka olen leiponut). Joko olen liian monena vuotena juhlia seurannut tai niistä on tullut ihan tylsiä! Mitään dramaattisen ihanaa pukua en edes näe. Sitä vastoin näen ja haastatteluissa kuulen liian monta liian tuttua naamaa ja ääntä. Silmäni lepää Jenni Haukion asussa ja raskauden kaunistamissa kasvoissa. Muuten olen sitä mieltä, että veteraaneja ja lottia lukuunottamatta koko väki uusiksi ensi vuonna! Otetaan meitä taviksia talo täyteen! Uhraudun ja ilmottaudun jo tässä vapaaehtoiseksi.

Istun lumoutuneena - siis, kyllä- lumoutuneena- Tampere-talon isossa salissa. Tuijotan ja kuuntelen lavalla steppaavaa lyömäsoittaja Martin Grubingeria. Taustalla häärii kapellimestari Santtu-Matias Rouvali sinfoniaorkestereineen, mutta nyt en välitä heistä paljonkaan. 

Itävaltalaissyntyistä Grubingeria kutsutaan lyömäsoitinvelhoksi. Ei siis mikään ihme, että minä olen melkein transsissa. Pää nyökkii ja jalka vispaa ja mitä muuta mahdankaan elehtiä. Tietääkseni suustani ei kuitenkaan tule mitään asiaankuulumatonta. Vähintään hurmiossa taitaa olla lähes koko sali. Ainakin lopussa aplodit ovat valtaisat, ei, raivoisat ja äänekkäät. Pomppaan pystyyn osoittamaan suosiotani hetkeäkään epäröimättä. Niin tekee suurin osa muistakin kuulijoista.

Ympäri maailmaa konsertoinut, 34-vuotias Grubinger soittaa John Coruglianon Conjurer-lyömäsoitinkonserton. Osien nimet ovat Wood,Metal ja Skin. Nimien mukaisesti lavan etureunalla on pitkä rivi niin puisia kuin metallisia lyömäsoittimia ja nahkakalvoisia rumpuja. Alussa pelkään, että korvistani menee kuulo, jos hän täysillä paukuttaa monia, isoja rumpuja. Ei, isoimmat rummut saavat pääasiassa hellää kosketusta. Raivoisaa rummutusta tulee sitten välillä pienemmillä rummuilla.

Grubinger valmistautuu esitykseen kuin voimailija. Hän hieroo pussukasta käsiinsä valkoista jauhetta, talkkia arvatenkin. Toimenpide on varmasti tarpeen, että neljäkin kapulaa pysyy samanaikaisesti hyppysissä. Soittaja hikoilee kuin meikäläinen salilla: hiki tippuu välillä lattialle asti. Enpä ihmettele. Meno on tosi vauhdikasta.

Olihan siinä eilisillan konsertissa filharmonikkojen soittamana Stravinskyä ja Sostakovitsiakin. Hyvin soittivat, mutta kyllä ilta oli Grubingerin!

liajalla puolitamme miehen kanssa olutpullon. Tamperelainen pienpanimo tuottaa Tam ja Pere-olutta leijonanaamaisin etiketein. Tamperetalon paikalla vanhassa teurastamossa oli eläintarha vuosina 1964-1972. Alkusysäys tuli Puolasta lahjoitetuista leijonista, jotka saivat nimet Tam ja Pere. Myöhemmin sinne hankittiin muun muassa susia ja apinoita. Hämärä muistikuva paikasta on itsellänikin. Tilat ja aika ajoivat sitten eläintarhan ohi. Leijonat siirrettiin Kålmordenin eläintarhaan. Tam-leijona kuoli kuljetuksen aikana. Että on meillä ollut eläintragedia jo ennen delfiinejä. Somekohu vain puuttui.

Kotiin ajellessamme mietin, että takuuvarmasti musiikki on jumalten lahja meille maan matosille. Huono juttu on vain, että ainakin täällä totumme niin upeisiin esityksiin, että kohta ei kelpaa enää mikään. Samat musiikkijumalat varjelkoot meitä mokomalta nirsoilulta!

 

 

ps. Grubingerin kuva on lainattu Tampere-talon nettisivuilta
 

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat