Nämä lappilaiset tulivat meitä vastaanottamaan melkein heti, kun lähdimme ajelemaan Kolarin junalta Revontultentietä kohti Kilpisjärveä. Mitäpä Lappi olisi ilman poroja. Ja mikä olisikaan viehkompi tien nimi. Pohjoisessa kun mennään.

Lähes neljännesvuosisata ehti kulua edellisestä Kilpisjärven reissusta. Silloin olimme parina syksynä kuopuksen kanssa lomailemassa siellä. Ilman tyttärien 70-vuotissynttäreikseni tekemää valokuvakirjaa, emme olisi nytkään matkalla. Nähdessäni siinä kuvia reissustamme rupesin vonkumaan: Vielä kerran tässä elämässä!

Koska mies, jonka kanssa olen aikoinaan yhteen lyöttäytynyt, vaatii toisinaan pitempää virittelyä, aloin säännöllisesti jo alkuvuodesta puhua, että eikö mennäkin ja mentäisiinkö. No, jos silloin on niin tai jos ei silloin ole näin, niin voisi sitä ajatella, ehkä, jahkaili tämä hämäläinen.

Yksi kaunis ilta toukokuussa ilmoitin hänelle, että olen varannut netistä Retkeilykeskuksesta huoneen syyskuun päiville kalenterini perusteella. Passaako? Peruakin sen voi lähes lähtöpäiviin.

Siitä rupesi lämpenemään toinenkin puolisko. Ja tässä sitä nyt mennä huristellaan.

Ei tarvinnut ajaa ihan kolmeasataakaan kilometriä, kun tuttu Saanan muoto tuli horisonttiin. Vautsi! Me ollaan täällä! On se jylhä. On se persoonallisen muotoinen. Ja majapaikka on ihan Saanan juurella.

Saana kohoaa 1029 metriä meren pinnasta, Kilpisjärveltä noin puolet vähemmän. Huipulle vievä polku on neljän kilometrin mittainen. Alkumatka on yhtä kivikkoa, välillä pitkospuita.

Varsinainen nousu on totista työtä, hiki pinnassa. Maisemat ovat kyllä huikeat. Kelpaa siinä välillä levähtää silmiä ja kroppaa tuntureissa ja Kilpisjärvessä lepuuttaen.

Huippu saavutettu! Voittajafiilis. Nimet on kirjassa. Voisi ajatella, että alaspäinmeno on sitten helppoa, mutta näinhän se ei ole. Vaellussauvoistani on paljon apua ja iloa alaskin mennessä.

Mietiskelen, miten ihmeessä kuusivuotias kuopus saattoi aikoinaan näillä kivisillä poluilla tanssien ja pyörähdellen kulkea alaspäin. Selitys löytyy.

Metsähallituksen mukaan Saanalla käy noin 18 000 kävijää vuodessa. Ei ole siis mikään ihme, että viime käyntimme jälkeen poluilta on lähtenyt paljon maa-ainesta pois, kivet ovat tulleet esiin. Polut ovat olleet aikaisemmin ”polkumaisempia” kaikilla Kilpisjärven vaellustuntureilla.

Puolivälissä tunturin rinnettä on trampoliini. Härregyyd, mitä tramppa tekee Saanan rinteillä? Joku viisas selittää, että kun siinä hyppijästä ottaa kuvan, näyttää kuin hän lentäisi.

Mies hyppii, mutta minun ottamassani kuvassa ei lentovaikutelmaa tule. Johtuneeko liian matalasta hypystä vai kuvakulmasta?

Kun ketään ei näy, minäkin kiipeän hypätäkseni. Ei siitä mitään tule. Seison vain kuin liimattuna ja huudan: En mä uskalla, en mä uskalla!

Kun olemme alhaalla, pariskunta menee polulla ohitsemme ja mies heittää olkansa yli minulle:

-      Oliko hyvät pomput?

-      Mitä? Ai näittekö te?

-      Joo.

-      Enhän mä edes uskaltanut, seisoin vain ja huusin, etten uskalla.

-      Hyvin se meni, hymyilee nainen.

Mitä mitä? Mitä tää nyt oikein oli? Vai että hyvin meni? Emme voi muuta kuin nauraa. Kaikenlaista hassua.

Saanajärven lenkki kiertää Saanatunturin.

Noin neljä kilometriä Retkeilykeskukselta kivisiä polkuja, pitkospuita, nousuja ja laskuja käveltyämme aukenee eteen Saanajärvi ja sen rannalla oleva päivämaja. Voi, tämän minä muistan. Siis muistan, kun näen sen. Tuttu on. Täällä on oltu.

Mies virittää retkikeittimen ja syömme retkipussikeittoja, kuten joka päivä. Kunnon vaeltaja keittäisi päälle nokipannukahvit. Mutta mitä teemme me? Kuumaan veteen sekoitamme lattepussin. Hyvältä maistuu. Matkaa jaksamme hyvin jatkaa.

Tämän reitin varrella on erityisen ihanasti ruskan värejä. Olen ihan ekstaasissa kirkkaan punaisista varvuista. Näetkö, miten punaista tuolla? Hei, tuolla on paljon punaista. Hei, katso etuoikeaan, huomaatko? Juuri näitä värikylläisiä maisemia olen tullut tänne uudelleen hakemaan. Ja saanut! Ei ollut mitenkään etukäteen selvää, onko ruskaa ja jos, niin millaista. Kaiken hyvän lisäksi olemme saaneet aurinkoiset ja syksyisen lämpimät säät. Mitä enemmän vielä voisin toivoa?

Polku on vaihteleva. Välillä kivikkoakin, toisinaan tossut kastuvat järven rantamilla. Saanajärven jälkeen on vielä pieni järvi, Saanajärvenlompolo. 

Loppukilometrit tällä noin kymmenen kilometrin lenkillä kuljemme lehtomaisella luonnonsuojelualueella, joka taas on omalla laillaan kaunista ja viehättävää, vaikka näkymät rajoittuvat lähimaisemiin.

Voi, miten rakastankaan sitä, että joka päivä on mahdollisuus mennä saunaan vaelluksen jälkeen. Kun on noin kahdeksan tunnin ”työpäivän” runsaan aamiaisen jälkeen vaeltanut ja sen päälle saunonut, päivä on aika lailla pulkassa. Mitään mainittavaa en enää sen jälkeen jaksa tehdä.

Seuraava kohteemme ovat Mallatunturit Mallan luonnonpuistossa. Ne sijaitsevat Käsivarrentien toisella puolella kutakuinkin vastapäätä Saanaa. Vaellusta siis edelleen. Siitä mie tykkään.