Ahdistaa. Alusta asti ahdistaa.

Alussa seinällä on iso videokuva makaavasta, vanhasta naisesta happiviikset nenässä. En pysty kunnolla katsomaan. Toisella seinällä sytkyttää sydänkäyrä. Terhi Panula makaa hämärän näyttämön portaikon ylimmällä askeleella.

Ranskalaisen Jean Cocteaun Ihmisen ääni- näytelmässä Kansallisteatterin Omapohjassa näyttelijä Terhi Panula tekee vaikuttavan monologin rakkaansa hylkäämästä naisesta. Ohjaaja Charles Gonzales pohtii ohjelmalehtisessä, onko naisen rakkaus mieheen todella ollut olemassa, vai onko se naisen kuvitelmaa. Ohjaajan mukaan katsoja sen päättää.

Ja minähän päätän. Jopa luulen tietäväni. Tiedän sen koko ajan näytelmää katsoessani. Tottahan toki, mies on ollut olemassa ja rakkaussuhde on ollut olemassa! Ei epäilystäkään. Nainen ei houraile. Suhde kesti viisi vuotta. Naisella on jäljellä vain koira, joka on joko miehen tai yhteinen. Jossakin vaiheessa ajattelen naisen olleen toinen nainen. Päädyn kuitenkin siihen, että näin ei ole ollut. He ovat asuneet yhdessä. Nyt miehellä on uusi rakas.

Ymmärrettävästi nainen on suunniltaan tultuaan jätetyksi. Hän on osaksi linnoittautunut kotiinsa. Lääkkeiden yliannostustakin on tapahtunut. Hän on syvästi epätoivoinen. Näytelmässä nainen käy puhelinkeskustelua miehen kanssa. Linja on huono, katkeileva. Lankapuhelimien aikaa. Olen sitä mieltä, että tuon puhelinkeskustelun nainen kuvittelee. Hän käy mielessään, ääneen ajatuksiaan ja tunteitaan läpi, jotka haluaisi miehelle puhelimessa kertoa.

En tiedä, miksi suhde on katkennut. Toisen naisen takia? Sen kuitenkin tiedän, että koko toista tuntia kestävän esityksen aikana olen ahdistunut. Miksi? Toki naisen tilanne ja tunnetila on ahdistava, jos vähänkään omaa myötätuntoa. Mutta täytyyhän tällä ahdistuksella olla jotakin tarttumapintaa omiin kokemuksiini? En muuten yhä edelleenkin, pari kuukautta marraskuisen esityksen jälkeen, havahtuisi kohtuu-usein esitystä miettimään.

Vaikka miten olen funtsaillut, en saa muistikuvaa omasta hylätyksi tulemisesta parisuhteissani tahi muutenkaan, mikä voisi olla se ilmeisin ahdistusta herättävä oma kokemus. No joo. Toki joissakin ”kevytseurusteluissa” olen aikoinaan tullut jätetyksi. En kuitenkaan missään vakavissa suhteissa. Niissä minä olen ollut jättäjä. Sopii tietysti kysyä, miksi. Kysyä sopii, mutta vastausta ei tule. Olen kyllä ollut vuosia sitten kuuntelevana korvana parin ystäväni jätetyksi tulemisen tuskassa. Mutta ne eivät kyllä minua todellakaan tänä päivänä ahdista piirun vertaa. Niistä ei ole kyse.

Mutta, ettei tulisi väärinkäsityksiä, niin totean, että en moiti ahdistuksen tunteiden heräämistä. Teatterin tehtävä on minusta paitsi herättää ajatuksia, herättää myös tunteita. Milloin positiivisia, milloin negatiivisia. Joku viesti tunteilla on. Kun vain tietäis.

Terhi Panula esittää sydäntä raastavasti jätettyä naista! Hänen täytyy olla rättipoikki niin henkisesti kuin fyysisesti esityksen jälkeen! Kaksi viikkoa myöhemmin satun Terhi Panulan lähelle Kansallisteatterin katsomossa, kun molemmat olemme katsomassa Rakkauden päätös- näytelmää. Kiitän häntä vahvan jäljen jättäneestä esityksestä. Vaihdamme muutaman sanan. Hän vaikuttaa kiitoksista vilpittömän ilahtuneelta. Eivät kai näyttelijätkään liian paljon kehuja saa.

Lokakuussa Bloggariklubilla Panula ja ranskalainen ohjaaja Charles Gonzales ovat Kansallisteatterin viestinnän tuottajan Kirsi Helstelän haastateltavana. Näyttelijä Timo Torikka toimii tulkkina. Panulakin toki näyttää ranskan kielen hallitsevan. Gonzales tutustui Terhi Panulaan Pariisissa. Kun hän kävi vielä Kansallisteatterissa katsomassa Panulan työskentelyä, hän oli vakuuttunut, että ainoa oikea henkilö rooliin on juuri Terhi Panula.

Gonzales kertoo, että näytelmä on tarina yksinäisyydestä. Kuin kysymysmerkki tai kolme pistettä. Siinä on monia lauseita, joissa on kolme pistettä perässä. Jean Cocteau kirjoitti näytelmän vuonna 1930. Hän oli homo aikana, jolloin homous oli tabu. Cocteau oli rakastunut merimieheen. Morseaakkosten avulla hän saattoi tälle viestittää rakkauttaan. ” On hirvittävää, kun toista rakastaa eikä voi sanoa sitä hänelle” sanoo Gonzales. Siksi hän on valinnut tämän näytelmän. Haastattelussa tulee esiin, että elämä on unta, teatteri todellisuutta, jossa ongelmia voi ratkaista. Kun en ole teatteri-ihminen, lauseen merkitys jää minulle hämärän peittoon. Miten niin? Onko niin, että teatterissa ongelmat voidaan tuoda kuin suurennuslasin alle ja tarkastella niitä siinä, jolloin ratkaiseminenkin on helpompaa? En tiedä.

Esityksen lopussa sydänkäyrä seinällä näyttää suoraa viivaa.

Teatterista lähtiessäni otan mukaan takkini ja kassini ja jonkinasteisen ahdistukseni.

Ihmisen ääni-näytelmän seuraavat esitykset maalis-huhtikuussa 2020.

Mediakuva Kansallisteatteri/ Erik Uddström

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta ja Bloggariklubista