Julkisuutta? Esillä oloa? No, ainakin julkista seisomista.
Ansioluetteloni näyttelijättärenä on lyhyt, mutta selvästi nousujohteinen.
Kansakoulun kolmannella ja neljännellä luokalla meillä oli kerran viikossa niin sanottu Oma tunti. Silloin oppilaat saivat esittää muille mitä halusivat.
Antti, Jorma, minä ja Riitta esitimme aina itse keksityn näytelmän. Roolit ja juoni oli parhaimmillaankin ylen hatarasti ajateltu ( ei suinkaan harjoiteltu) etukäteen, mutta lopusta ei kukaan tiennyt. Hauskaa oli niin meillä kuin katsojilla. Joskus opettaja tosin joutui esityksen pitkittyessä kysymään: Anteeksi, mutta milloinkahan tämä loppuu? Esitimme lähinnä improvisaatioteatteria aikana, jolloin siitä ei Suomessa kaiketi mitään tiedetty. Näin jälkikäteen ajatellen iäkäs opettajamme, nutturapäinen nainen, oli ylen edistyksellinen.
Esikoisen kouluaikana, joskus 80-luvulla, vanhemmat järjestivät parina vuotena Vanhan ajan Iltamia. Näytelmä tietysti oli. Toisen vuoden näytelmää en muista. En muista nimeä, enkä sitä, mitä esitin. Joku sivurooli se oli.
Seuraavana vuonna sain pääroolin näyttelijä Martti-Mikael Järvisen ohjatessa. Olin Matti näytelmässä Matti Joenmutkan matka Jäämeren tielle.
Saman vuosikymmenen lopulla olin Työväenopiston näytelmäkerhossa. Näytelmä oli Leijonalla ratsastava paviaani. Ei, en esittänyt leijonaa enkä paviaania. Sain pienehkön roolin emäntänä. Ohjaaja osasi tehdä roolijaon oikein: pääosan esittäjästä tuli myöhemmin sekä näyttelijä että ohjaaja.
Viime mainituissa katsojamäärät olivat kasvaneet sitten oman kouluajan ja näyttämötkin suurentuneet.
Noususuunta.
Tähänastinen huippu tuli viime viikolla.
Olin Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä julkisissa näytelmäharjoituksissa. Siellä esitettiin kohtauksia kolmesta syksyllä ensi-iltaan tulevasta näytöksestä.
Tommi Auvinen ohjaa Maiju Lassilan teoksiin pohjautuvan Kilpakosijat. Yhteen kohtaukseen hän ilmoitti tarvitsevansa vapaaehtoisia avustajia. Kertoi kyllä eniten teatterissa katsojana inhoavansa osallistavaa teatteria. Ilman avustajia tässä ei kuitenkaan nyt selvittäisi.
Innokkaimmat ryntäsivät lavalle, osa penkkirivien yli hyppien. Kun näidenkin jälkeen tarvittiin vielä vapaaehtoisia, sanoin seurassani olevalle ystävälle
- Mennäänkö?
- Ei mennä, sanoi ystävä kauhistuneena.
- Mä meen, sanoin ja lähdin määrätietoisesti kohti lavaa.
Ja mitä tapahtui! Ystävä säntäsi perääni. Eikä suinkaan kiskoakseen minut takaisin, vaan tuli perässäni lavalle.
Me avustajat saimme varsinaiset luonneroolit. Esitimme seinää, johon jätettiin oviaukkoja. Seisoimme näyttämön keskustassa olevan pyöreän osan reunoilla tiiviisti, kasvot keskustaan. Keskustan kerrottiin pyörivän kohtauksen aikana.
Siis pyörivän. Kysyin järjestelijältä, että pyöriikö se niin kovaa, että voi ruveta huimaamaan. Ei, hän vakuutti naurahtaen.
Hyvä se on naurahtaa, kun ei tiedä, miten huono rekipää minulla on. Leikkipuistossa pari kierrosta karusellissa saa minut hoippumaan jo kuin humalainen.
Hetken ajattelin, pitäisikö kääntää kantapäät ympäri ja poistua. Päätin kuitenkin kestää kuin nainen. Otin lievän haara-asennon. En sentään etukumaraa.
Hyvin meni. Ei menty huvipuistovauhtia. Näyttelijät tanssivat ihailtavan vauhdikkaasti ja taitavasti edessämme kaiken pyörinän keskellä.
Että tällainen julkisuus. Olen odotellut, milloin kykyjen etsijät saavat selville henkilöllisyyteni. Isoon saliin kun mahtuu yli 700 katsojaa ja se oli melkein täynnä. Kai siellä nyt oli joku fiksu, joka huomasi erinomaiset näyttelijän kykyni.
Fanipostia saa toki jo lähettää. Tulee varmaan hyvin perille esimerkiksi osoitteella:
Luonnonlahjakkuus, kuin seinälaudaksi syntynyt
Anja
Tampere
Finland
Alla linkki videopätkään Kilpakosijoiden harjoituksesta.
Kuva. Tampereen työväen teatterin pressikuva Kilpakosijat näytelmästä. Kuvassa Petra Karjalainen. Kuvaaja Kari Sunnari
Kirjoitat kivasti! Hauska juttu!