Kirjoitukset avainsanalla teatteri Valentino

Jos näytelmässä nähdyt asiat mietityttävät minua vielä seuraavana päivänä, niin esitys on ollut hyvä.

Näin käy viime sunnuntaina näkemäni Kohtalon tango näytelmän jälkeen Merunlahden kesäteatterissa Lempäälässä. Jukka Pakkasen, Jorma Kairimon ja Turo Unhon käsikirjoitus on ilmeisen hyvä. Eläväksi Unto Monosen kuitenkin tekevät Teatteri Valentinon näyttelijät.

Eki Lahtinen kantaa suurimman vastuun itse Unto Monosena. Tuntuu siltä, että hän ei esitä Monosta vaan elää Monosena. Toki tiedän, että hyvään kokonaisuuteen tarvitaan kaikkien saumatonta panosta. Jokainen näyttelijä kantaa tässä oikean tunnelman pienimpäänkin kohtaukseen.

Jostakin syystä kiinnitän erityistä huomiota kasvojen ilmeisiin. Miten elävästi niiden avulla tunne välittyykään! Jumalan ja pirun kiistaa Monosesta seuraan mielenkiinnolla. Ohjauksellisena ratkaisuna radio on hauskasti toteutettu.

Teatteri Valentinon esityksiä katsoessa ei koskaan joudu kokemaan myötähäpeää. Laadun takeena on ohjaaja Leila Karttunen yhdessä tuottaja Paula-Maija Sahrmanin kanssa. Leila osaa valita rooleihin sopivat henkilöt ja prässätä, hyvällä tavalla, kunnes homma on hallussa.

Ai, että mistäs minä sen tiedän? Olen ollut mukana näyttelijänä kolmessa Leilan ohjaamassa näytelmässä. Helpolla ei Leila päästä, mikä on hyvä.

Kolme vuotta sitten esitin samassa paikassa Vanhaa Maijaa Myrskyluodon Maija näytelmässä. Kesäteatterille johtavalla polulla mietteeni ovatkin nostalgiset, ehkä jopa haikeat.

Elävyyttä esitykseen tuovat tutut Monosen tangot. Veikko Hedman laulaa niitä täyteläisellä tangoäänellään haitaristi Tauno Honkalan säestäessä. Pääseepä kaksi näyttelijääkin laulamaan, mikä sujuu heiltäkin vallan mallikkaasti. Tunnelma on vähän kuin tanssilavalla, kun kuuntelen ja katselen järvelle. Kesäteatterin paikkahan on idyllinen järven rannalla.

Ihmisen elämä, tässä tapauksessa Monosen, minua mietityttää. Mononen ei ole harvinaisuus siinä mielessä, että alkoholi rupeaa viemään. Peruspalikat ehkä ovat aluksi kasassa, vaimo ja toimeentulo tangoja säveltämällä ja sanoittamalla. Näytelmän mukaan molemmilla puolisoilla on kyllä sivusuhteita, ainakin suhteen lopussa. Kovin auvoista kuvaa parisuhteesta ei anneta. Sai Mononen mainettakin välillä maistaa. Mutta matalat aatokset rupeavat viemään. Ensin lähtee vaimo ja sitten naisystäväkin. Yksin jääminen kalvaa rahahuolien lisäksi.

Minulle tulee tarve tietää enemmänkin Monosen elämästä. Varaan kirjastosta kirjan Satumaa: Unto Monosen elämä ja laulut, jos siinä olisi lisätietoa. Ehkä on, ehkä ei.

Monosen elämä päättyy oman pistoolin kautta vain 37-vuotiaana. Netistä luen, että täyttä varmuutta ei ole siitä, onko kyseessä vahingonlaukaus vai tahallinen itsemurha. Näytelmäkin antaa kuvan, että Mononen leikitteli ja uhkaili ampumisella.

Loppukumarrukset. Näyttelijät saavat ansaitut aplodit kahden tunnin jälkeen.

Käyn jututtamassa tuttuja näyttelijäkavereita ja kiittämässä. Ylemmässä kuvassa näkyy etualalla Monosen naisystävää esittävä Eeva Simola. Alakuvassa taustalla tangolaulaja Veikko Hedman ja haitaristi Tauno Honkala. Etualalla Kovalaa esittävä Seppo Virtanen.

En tiedä, mutta taitaa olla niin, että suurinta mainetta Mononen on saanut kuolemansa jälkeen. Ainakin hänen laulunsa elävät. Etenkin Satumaa on meille suomalaisille, minullekin, ihan järisyttävän ihana. Sinne satumaahan kaipasi Mononen. Sinne taidamme kaikki kaivata. Mikä ikinä se itse kullekin onkaan.

 

Mediakuvassa teatterin johtaja, ohjaaja Leila Karttunen ja Monosta esittävä Eki Lahtinen

 

Teatteri Valentino esittää Kohtalon tangoa Merunlahden kesäteatterissa vielä 30.7.22 asti. Tarkemmin www.teatterivalentino.fi

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äitee on paljon elämässään kokenut. Iän suhteenkin arvalla mennään. "Alta sataa kuitenkin veikkasi terveyskeskuksen väki”, toteaa näytelmässä Äitee tyttärelleen Ailille. Hän on reaalipoliitikko. Näillä korteilla mennään, jotka on jaettu. Äiteelle onnistuu suoraan sanominen, on se sitten vastaanottajan kannalta hyvää tai huonoa.


Huhtikuun lopulla aloitimme Teatteri Valentinossa Sirkku Peltolan Yksiöön en äitee ota-näytelmän harjoitukset. Ohjaajana on tuttuun tapaan Leila Karttunen. Harjoitustahti on vaihdellut. Ennen ensi-iltaa oli tiivis harjoitusviikko. Tuottaja Paula-Maija Sahrman toimii harjoituksissakin kuiskaajana.

Miten sitten päästä Äiteen nahkoihin? Leilan ammattitaitoisessa, vaativassa ja ajoittain hyvin napakassakin ohjauksessa se vähä vähältä onnistuu. Rytmi, rytmi ja rytmi, muistuttelee Leila meitä painokkaasti.

Meitä on viisi henkilöä Kotalan perheessä. Minun lisäkseni on ikääntyvä, atooppinen, jo aikaa sitten eronnut työtön tyttäreni Aili. Hänellä on kaksi lasta, pitkäaikaistyötön Kai ja opiskeleva Jaana. Hekin tulevat yllättäen Ailin yksiöön. Tärkeä henkilö on myös Äiten ystävä Hamed Sahel, kotoutettu maahanmuuttaja.

 ”Kun sinä tuet minua ja minä tuen sinua, onnistumme yhdessä” Tämän totuuden kertaamme ringissä aina ennen esitystä. Yhdessähän sitä näytelmää tehdään. Harrastajanäyttelemisen yksi suola ovat näyttelijäkaverit, vastanäyttelijät. Meillä porukassa on vain tosi kivoja tyyppejä. Kolme heistä yrittää sovittaa harjoituksia ansiotyönsä rytmiin, vai mahtaako se olla toisinpäin. Näin eläkkeellä, vaikka paljon muitakin juttuja on itselle siunaantunut, aikataulujen sopiminen on toki helpompaa.

Karttusen Leilan Teatteri Valentinon näyttelijäksi päädyin onnellisen sattuman kautta. Tamperelaisessa oli hänen pieni ilmoituksensa näyttelijäntyön kurssista. Osallistuin sille. Sen jälkeen Leila pyysi minut Vanhaksi Maijaksi Myrskyluodon Maijaan Merunlahden kesäteatteriin. Että se oli ihana kokemus! Edelleen parin vuoden jälkeen muistelen lämmöllä monia koskettavia palautteita, joita sain. Roolihahmoni toi monilla pintaan omia vastaavia kokemuksia.

Yksiöön en Äitee ota on kolmas näytelmäni Teatteri Valentinossa.

Miksi näyttelen, saatat kysyä? Ilman yleisöä ei näyttelijällä ole mitään virkaa. Haluan olla omalta osaltani antamassa katsojalle elämyksiä, synnyttämässä erilaisia tunteita ja ajattelemisen aiheita. Jokainen rooli on uusi haaste: mitä tästä tulee? pystynkö? opinko? Rooliani tehdessä saatan parhaassa tapauksessa oppia jotain uutta itsestänikin. Vähäpätöistä ei ole myöskään se hyvän olon tunne, jonka onnistunut esitys itsellenikin antaa. Mieliala on tietysti toinen silloin, kun syystä tai toisesta en kunnolla onnistu.

Nyt meillä on takana omaisten näytös, ennakkonäytös ja ensi-ilta. Ensi-illassa oli riemullista näytellä, kun jollakin tasolla tunsin olevani oikeasti Äitee! Tai sillee leikisti oikeesti.

 

Sirkku Peltolan näytelmää Yksiöön en äitee ota Teatteri Valentino esittää vielä sunnuntaisin kello 16 loka- ja marraskuussa Kangasalan Lepokodilla

Rooleissa

Aili Kotala, Virpi Salminen

Kai Kotala, Joni Lehtomäki

Jaana Kotala, Eeva Simola

Hamed Sahel, Eki Lahtinen

Äitee, Anja Pohjanvirta-Hietanen

Ohjaus Leila Karttunen

Tuottaja Paula-Maija Sahrman

www.teatterivalentino.fi

Kuvien ottajia ovat itseni ja mieheni lisäksi Paula-Maija Sahrman ja Eeva Simola. 

 

 

Kommentit (0)

Tammikuussa Teatteri Valentinon ohjaaja Leila Karttunen soitti ja kysyi, että vieläkö minua näytteleminen kiinnostaisi. Tottamaar kiinnosti! Näin sain pestin Arto Seppälän näytelmään Viisi naista kappelissa. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1979 Tampereen Työväenteatterissa.

Olen myyntimies Kalervo Räsäsen äiti, Salme Räsänen. Myrskyluodon Maijassa toissakesänä olin vanha, Vanha Maija, Nytkin olen vanha, vanha äiti. Miten lieneekään, että nuo vanhan naisen roolit minulle jysähtävät? Voisikohan iälläni olla sen kanssa jotain tekemistä?

Omaisten näytös, ennakkonäytös ja ensi-ilta ovat takana. Siinä olikin yhdeksän illan putki Viittä naista. Peräkkäin ensin kuudet harjoittelut ja kolme esitystä. Aika rankka juttu varmaan niille meistä, joilla on päivätyö tai opiskelu. Kenenkään en kyllä kuullut mitään valittelevan. Harrastuksenvalintakysymys! Oma arvonsa on varmasti silläkin, että porukka on mukavaa ja ihan täyspäistä. ” Kun minä tuen sinua ja sinä tuet minua, niin yhdessä onnistumme” sanomme ennen näytöstä hengennostatusringissä. No, ohjaajan palautteen mukaan yksi näistä kolmesta näytöksestä ei mennyt lainkaan hyvin. Onpahan tässä sitten vielä tsemppaamisen varaa.

Ensimmäinen lukuharjoitus oli jo tammikuussa. Sitten olikin taukoa, kun korona luki madonluvut. Elokuussa harjoitustahti kiihtyi. Ja nyt ollaan tässä.

Esityspaikkana on Kangasalan Lepokoti. Ennen vanhaan se oli maineikas täysihoitola, jossa monet tunnetutkin ihmiset kävivät työskentelemässä tai lepäämässä. Nykyään siellä on monenlaista toimintaa ja se on myös matkailukohde. Esitystilana se on näyttelijälle aivan erilainen kuin iso Merunlahden kesäteatterin lava, jossa Maijaa näyteltiin. Tässä katsojat ovat niin lähellä, että heitä ei pääse unohtamaan. Lisäkierrokset jännittämiseen ovat siksi lähellä.

Kuva Rosa-Maria Melin

Kuva Rosa-Maria Melin

Sitäkin olen miettinyt, että mikä minua näyttelemisessä oikein kiinnostaa? Itse asiassa kiinnosti jo nuorena, vaikka en ollut edes nähnyt yhtään ammattiteatteriesitystä. Siinä on jotakin hyvin innostavaa, kun voi yrittää solahtaa toisen ihmisen nahkoihin. Toissakesäinen Maija ja tämän syksyn Salme ovat aivan erilaisia ihmisiä. Maijasta tykkäsin ihan valtavasti ja ihme kyllä, Salmenakin olen tosi mielelläni. Väistämättä rupean aina ajattelemaan, miksi tästä ihmisestä on vanhemmiten tullut tällainen. Millaisia elämänkohtaloita on ollutkaan ja miten ne ovat vaikuttaneet? Onhan näyttelemisessä minusta aina kyse myös itsensä haastamisesta: miten tähän pystyn, miten saan roolin haltuuni? Miten opin vuorosanat? Ilo on aina suuri, jos roolisuoritus menee hyvin. Ei ihan vähäpätöinen juttu ole sekään, että voi tuottaa toisille mielenkiintoista/ajatteluttavaa/rentouttavaa/ koskettavaa kokemusta.

Näytelmän kirjoittaja Arto Seppälä, ei voinut osallistua ensi-iltaan, mutta hän lähetti meille terveiset ja kirjansa. Hänhän on jo 83 vuotias. Hän seuraa tarkasti, missä hänen näytelmäänsä esitetään. Tämä on jo 41. esitysvuosi. Kyllä näytelmässä, jota näin kauan esitetään, täytyy olla jotain yleispätevää ihmisyydestä. Mitä se tässä tapauksessa lienee, se jää varmaan jokaisen katsojan mietittäväksi.

Esitystilamme on pieni. Katsojien tuolejakin vajaa 30, kun niitä on vähän hajautettu. Maskisuositus on meilläkin, kuten isommissakin teattereissa. Tulevaisuus näyttää, pystymmekö esiintymään marraskuun loppuun. Sen säätelee tämän laajemman ”teatterin” päähenkilö: Kuningatar Korona.

 

Viis naista kappelissa Kangasalan Lepokodilla, Ruutanantie 26 Kangasala,  sunnuntaisin loka-marraskuussa klo 16, paitsi 1.11.kello 17

Rooleissa

Salme Räsänen – Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija Räsänen- Paula-Maija Sahrman

Sirkka Räsänen – Eeva Simola

Lahja Siren – Virpi Haavisto

Marja Niiranen – Virpi Salminen

 

ohjaaja Leila Karttunen

tuottaja Paula-Maija Sahrman

www.teatterivalentino.fi

lippuvaraus(at) teatterivalentino. fi

 

 

 

Kommentit (0)

Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.  (Eeva Kilpi)

Myrskyluodon Maijan viimeinen esityksemme oli viime sunnuntaina Merunlahden kesäteatterissa. Mieli on haikean kiitollinen. Että sain vielä tämänkin kokea!

Esitys sai erittäin paljon hyvää palautetta! Väkeä riitti ihan ylikansoitettuihin katsomoihin asti, yhteensä 2600. Yleisö otti meidät ihanasti omakseen, mistä ei voi olla kuin nöyrästi kiitollinen. Kuten olen sanonut, ilman yleisöä meillä ei olisi ollut mitään virkaa. Omasta roolistanikin Vanhana Maijana sain niin paljon kiittävää palautetta, että tällä pitäisi elää nyt pitkään. Tosin olen jo miestä varoittanut, että hänen tulee nyt minua ruveta kehumaan kolmasti viikossa, niin usein kuin näytöksiäkin oli. Kukkiakin saa joka kerta tuoda. Pahoin pelkään, että ei tule onnistumaan.

Siitä, miten tähän Teatteri Valentinon kesäteatteriin mukaan ”jouduin”, olen kirjoittanut postauksessani 5.6.19 Ensi-iltaa pukkaa ja halutessasi voi lukea sen täältä.

Esityksen oli Anni Blumkqistin kirjojen pohjalta kirjoittanut Jussi Helminen. Vanha Maija oli kaiken aikaa näyttämöllä, välillä keskustellen Nuoren Maijan kanssa tai kommentoiden tapahtumia. Helmisen kirjoittama Vanhan Maijan rooli oli niin viisas ja syvällinen, että sitä oli iso ilo tehdä. Loppumonologini sai monet katsojat kyynelehtimään. Itselleni se oli myös hyvin vaikuttava.

Positiivinen yllätys oli, että tekstin oppiminen ei ollut minulle mikään tankkausjuttu. Vuorosanat jäivät päähän pikkuhiljaa  harjoituksissa ja ennen niitä plarin läpilukemisessa. Ihan pelkkää mössöä ei siis aivoissani ilmeisesti vielä ole. Miten hyvä!

Loppukumarrusten jälkeen monet tuikituntemattomatkin tulivat kiittämään. Monet olivat liikuttuneita, jotkut eivät voineet pidätellä itkuaan. Teksti oli koskettanut ilmeisesti jotakin heidän omassa elämässään kokemaa. Jotkut näistä lyhyistä kohtaamisista ovat jääneet syvälle mieleeni. Olen kiitollinen näistäkin kokemuksista. Eikö teatteri olekin parhaimmillaan silloin, kun se herättää sekä ajatuksia että tunteita? Myrskyluodon Maijassa oli niin liikuttavia kuin humoristisia kohtauksia ja lauluja.

Entäpä sitten näyttelijäporukka? Niin mukavaa, niin samaan hiileen puhaltavaa parikymmenhenkistä joukkoa saa hakea kuin neulaa heinäsuovasta! Ihailtavaa oli, miten lapsetkin, viisivuotiasta Olavia myöten, jatkoivat niin harjoitukset kuin näytökset. Toki harjoituksissa tuli ymmärrettävästi joskus lapsilla kyllästymistä odotteluun tahi johonkin muuhun, mutta kokonaisuudessaan hyvin meni. Paljon kiitosta tuli katsojilta ihan kaikille roolihenkilöille. Kuten eräs katsoja totesi: ”Kenenkään kohdalla ei tarvinnut kokea myötähäpeää, kuten joskus harrastajateatteria katsoessa saattaa tapahtua.” Eipä niin. Useimmat olivat olleet jo vuosia tai enemmänkin näyttelijöinä jossain harrastajaryhmässä. 

Ohjaaja Leila Karttunen ansaitsee isot kiitokset! Hän oli osannut valita eri rooleihin oikeat henkilöt. Väsymättä hän yhä uudelleen opasti parempaan roolityöhön. Ei ainoastaan harjoituksissa, vaan jokaisen esityksen väliajalla ja esityksen jälkeen hän antoi tarvittaessa parannusehdotuksia. Lohdutukseksi hän saattoi sanoa, että kaikki muu on täydellistä, mutta tässä kohtaa tällaisen itikan pissan verran voisi vielä parantaa. 

Leilan työparina toimi tuottaja ja apulaisohjaaja Paula-Maija Sahrman, energiapakkaus ja organisaattori viimeisen päälle. Varsinainen moniosaaja ja tietopankki. Selkeästi hän on teatterille sielunsa myynyt, kun jaksaa vuodesta toiseen käyttää vapaa-aikaansa ja kesälomansa teatterihommiin. Hyvä heitä!

Minulla oli myös himpun verran Matti Puurtisen tekemää musiikkia esitettävänä. Sainpahan vähän tuntumaa siihen, miten oikeat laulajat saattavat olla huolissaan äänestään. Jos aamulla tuntui pientäkään kurkun kipua tai edes jotain sinnepäin, suihkuttelin sinkkiä suuhuni jatkuvasti kuin heikkopäinen. Toisinaan huoletti, kun äänen avauksesta huolimatta tuntui siltä, että ääni ei kunnolla kulje. Onpahan hyvä, että en ole joutunut leipääni laulamalla hankkimaan. Kun luin keväällä Karita Mattilan elämäkerran, äänen kunnosta huolehtiminen tuli siellä hyvin esiin.

Säät olivat useimmissa viidessätoista näytöksessä meille näyttelijöille hyvät. Ei kuuma ei kylmä. Yhden kerran satoi osan aikaa ja väliajalla ukkostikin. Ohjaaja keskeytti hetkeksi koko näytöksen kovan sateen takia. Äänet eivät kuulemma kantaneet sateen yli. Väliajan jälkeen minun roolihenkilöni meni aina Högberget-kivelle (tekosellaiselle). Sinne päälle oli nyt syntynyt vesilammikko. Kun en voinut jäädä ilmaankaan seisomaan, oli astuttava suoraan lammikkoon, melkein nilkkoja myöten. Tämän tajusi yleisökin, joka aplodeerasi rohkealle astumiselleni. Että tällaistakin hauskaa!

Viimeiset näytökset ”saimme” näytellä kolmenkymmenen asteen helteessä. Etukäteen minua epäilytti, miten jaksan paksuissa vaatteissani ja osaksi suorassa auringossa, kun en oikein kestä kovaa hellettä ja olen koko ajan näyttämöllä. Hyvin meni. Hikisesti. Opettelin juomaan paljon kivennäisvettä (josta en ole pitänyt) ja väliajalla suihkutin pääni saunassa kylmällä vedellä. Konstit on monet kuten sillä kissalla, joka eukolla pöytää pyyhki.

Kiitokset ansaitsevat vielä perhe ja ne kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tulivat meitä katsomaan. Paitsi, että tulivat, monet  toivat minulle kukkia, kuohuviiniä, leivonnaisia ja mitä ihanaa nyt muuta heiltä sainkaan! Osa kukista loistaa vielä. Pitkäikäisin oli Marlen ensi-iltaan tuoma ruusu, tuoksuvimpia entisten työkavereiden hajuherneet.

Edelleen piirongin päällä seisoo maljakoissa joitakin kuihtuneita kukkia. Vielä en niitä kaikkia ole raaskinut heittää pois. Tästä voi päätellä, että vaikka tekstin oppiminen sujui, ihan joka ruuvi ei ole kunnolla kiinni pääkopassani.

Ohi siis on! Monet muut jutut nyt taas odottavat vuoroaan. Viime maanantaina olin jo Suvantokuoroni harjoituksissa ja sen jälkeen esiintymässä Laikunlavalla. Elokuun lopulla alkaa sekin homma tosissaan. Syyskuussa sitten kuvaan tulee mukaan moni muu asia.

Elämä jatkuu.  Elämä.

 

Ps. Facebookissa sivulla Teatteri Valentino on kaksi paikallislehden arviota meidän Myrskyluodon Maijastamme.

 

.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat