Belgian iskut toivat terrosismin taas kauhistuttavasti näkyviin. Olemme onnekkaita, kun Brysselissä asuvan tyttären perheen jäsenet eivät olleet tuolloin lähelläkään tuhopaikkoja. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaan, että omaan tai läheisen kotikaupunkiin on isketty ja turvallisuuden tunnetta horjutettu. Monet monituiset kerrat olen itsekin lentokentällä käyskennellyt. Tähän asti turvallisella mielellä.

Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen huomannut, että tällä kertaa se on pitänyt paikkaansa omalla kohdallani. En ole halunnut katsoa kaikkia asian tiimoilta esitettyjä ohjelmia.

Onneksi sain tällä viikolla vastineeksi kaksi hyvän mielen kokemusta!

Ensimmäinen oli Kehitysvammaisteatteri La Stradan esittämä Lorcan Don Chistrobal- näytelmä. Itse näytelmä oli jo hassun hauska. Eniten kuitenkin hyvää mieltä toivat esittäjät, jotka työskentelivät vakuuttavan itsevarmasti ja selvästi nauttien esiintymisestään. Erityisen viehättynyt olin äitiä esittävän Titta Silmanin roolityöstä.

Teatterin johtaja Anu Panula (joka johtajuuden lisäksi toimii monena muunakin) tekee ja on tehnyt arvokasta työtä ryhmän kanssa jo seitsemän vuoden ajan. Teatterin motto on: "Kehitysvammaisellakin on oikeus itsensä ilmaisuun teatterin keinoin". Kyseessä on jatkuvasti toimiva teatteri, joka nyt on saanut uudet, pysyvät tilat vanhasta elokuvateatterista. Raha on kuitenkin tiukassa. Siksi kannatusjäseniä kaivataan, jotka olisivat halukkaita vuosittain maksamaan muutaman kympin.

Toinen hyvän mielen kokemus oli Klaus Härön Miekkailija – elokuva. Miten vaikuttava kokemus! Enpä ihmettele, että se sai viime vuoden parhaan elokuvan Jussi-palkinnon ja oli ehdolla Oscar-kisoissa.

Elokuva on kuvattu Virossa ja ajoittuu Stalinin hirmuvallan aikaan 1950-luvulla. Mikä merkittävintä, se pohjautuu löyhästi miekkailija Endel Nelisin elämään. Hän kuoli vasta vuonna 1993. Aika läheistä historiaa siis.

Stalinin ajan vainot olivat siis mukana elokuvassa. Jännitystäkin oli välillä niin, että jouduin silmiä siristellen katsomaan valkokankaalle. Se on kuulkaa hyvä konsti häivyttää edes vähän kamalia kuvia.

Opettajana toimiva, miekkailua opettava ja vainoja pakoileva Nelis oman turvallisuutensa riskeeraten vei lapset miekkailukilpailuun Leningradiin. Hän ei halunnut pettää heitä. Vaikeissa oloissa elävät lapset, joista monien isät oli viety, saivat Nelisistä ihmisen, joka välitti.

Loppu oli onnellinen. Vankileiriltä päässyt Nelis palasi niin tyttöystävänsä kuin oppilaittensa pariin.

Kylläpä tuli taas kyynelkanavat huuhdeltua!

Minulle elokuvan tärkeä sanoma oli, että hyvä voittaa lopulta pahan. Olkoon miten naivisti tahansa ajateltu. Hyviä ihmisiä oli ja on. Ihmisiä, jotka toimivat rohkeasti ja uskaltavat panna toisten edun omansa edelle.

Hyvyyttä on olemassa! Hyvyyttä täytyy olla!

Hyvän Mielen Pääsiäistä kaikille!

 

KUVA. La Stradan lehdistökuva parin vuoden takaisesta näytelmästä Elämänjanoinen Jack. Kuvaaja Perttu Torvinen/ Bobato Photos

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat