Olipa kesiä kauan kauan sitten, jolloin mökkijärvessämme oli rapuja ja niitä sai pyytää ja niitä sai. Rapuja saattoi nähdä mökin rantavedessäkin möyrimässä. Toisinaan niitä oli kömpinyt katiskaan. Pienimuotoisia rapukestejä mekin joskus silloin mökillä pidimme. Sitten tulivat monet kesät, jolloin rapuja ei järvestä edes saanut kalastaa.

Nyt loppukesästä havaitsimme järvemme yhdessä lahdessa rapumertojen merkkejä vierivieressä. Yksi lähimökin naapuri tiesi kertoa, että nyt, kymmenen vuoden jälkeen, ravustaminen on jälleen sallittua. Semmoinen luulokin minulla on, että rapuja on järveen istutettu. Oikea tai väärä.

Mies, joka mökillämmekin välillä seikkailee, innostuu ostamaan muutaman rapumerran. Sanonpa vain, että kovin ovat nämä nykyiset erinäköisiä kuin ne muinaiset, joita meilläkin silloin oli. Kaikki kehittyy. Tiedä sitten, onko näillä muovisilla parempi rapuonni.

Ensin tarvitaan tietysti syötti mertaan. Mies istuu ongelle laiturille. Varmemmaksi vakuudeksi hän on ostanut kaupasta muikkuja. Miehen epäilyn mukaan särjet voisivat kuitenkin olla enemmän rapujen mieleen, siksi siis mato-ongelle. Niin siinä kuitenkin käy, että muikut ovat tarpeen. Ei tule särkeä, ei ahventa, ei sintin sinttiä. Kalat selvästi eivät halua syötiksi.

Yön saaliina on seitsemän rapua. Muutama niistä on tosin niin pieni, että ne on syytä laskea järveen kasvamaan. Tarkistan netistä, että lakisääteistä alamittaa ravuille ei ole. Kuitenkin alle 10 cm pitkät pyrstön päästä oksapiikkiin mitattuna suositellaan jätettäväksi. Hyvä suositus. Eipä niissä varmaan juuri syömistä ole. Lihan määrällä ei nyt voi hurrata isoillakaan ravuilla. Joissakin rapukekkereissä taitaa suurin työ ollakin snapsien kohottelussa. Tai no. Kyllä ravusta syömisen esiin kaivaminen työtä teettää.

Laitamme suuren saaliimme vesisankoon siksi aikaa, kun mietimme, mitä teemme. Jatkammeko ravustamista? Pienet olisi joka tapauksessa syytä vapauttaa. Täytyisi saada aika monta yksilöä vielä lisää, jos kekkereihin rupeaisimme.

Yksimielisesti siskonlikan kanssa päätämme laittaa kaikki takaisin järveen. Kaupunkikin jo kutsuu meitä eikä niitä nyt sinne kyllä lähdetä rahtaamaan! Kyllä ravut mökillä on syötävä, jos syödään. Ihmeen reippaasti ravut vapauden huumassaan lähtevät rannasta. Tuleepa taas todistettua sekin, että kyllä se rapu menee paitsi taaksepäin, myös eteenpäin.

Tulipahan koeponnistettua. Ehkä ensi kesänä sitten. Ans kattoo.

Myöhemmin salikaverini Tuija kertoo keittävänsä perheen jokasyksyisiin rapukekkereihin tänä vuonna 124 rapua. Sata kaksikymmentä neljä! Melkein en sitä uskoisi, ellen näkisi kuvaakin. Saatatte arvata, että kysyn, kuka ne ravusti? Mistä järvestä?