Ensin pari aurinkoista pakkaspäivää, sitten kevät saapuu.

Kutakuinkin näin sanoo meteorologi. Mitä? Mitä? Mitä? Lähtevätkö lumet? Lähtevätkö pakkaskelit?

Olen kohkannut villasukkakävelystä siitä asti, kun radiossa kuulin Oriveden Villasukkakaupungista. Että minä kans! En intoile juoksulenkistä villasukissa, kun en muutenkaan juoksulenkkejä tee. Mutta kävely, lenkkeily. Sen teen. Pakkaskeliä siihen tarvitaan, muuten sukat kastuvat.

Nyt täytyy toimia.

Saan mukaan yllytetyksi kaksi Konttisaliystävää. Päätämme tavata parin tunnin päästä Kaukajärven rannassa. Kävelytiet ovat jo osaksi sulat, on siis paras mennä järvelle.

Kotoa lähtiessä otan laukkuun kuudet villasukat. Rannassa laitan jalkaan sitten neljät, jääpä sitten vielä varasukkia. Riitta laittaa saman määrän. Miten kauniit ovatkaan hänen päällimmäisten sukkiensa varret!  Eeva aikoo selvitä kolmilla villasukilla.

Ihanan hyväntuntuinen kutina on mielessä, kun lähdemme tassuttelemaan jäälle. Mitenkähän tässä käy? Ilma on niin ihana kuin kevättalvinen päivä voi olla: aurinkoa, aurinkoa ja pakkasta viisi astetta. Ensin kuljemme vähän jäistä polkua peräkanaa kuin huonon talon porsaat. Siirrymme kuitenkin kohta lumelle. Se tuntuu paremmalta jalkojen alla.

Onpa kulku kevyttä ja pehmoista! Mikään ei kiristä, ei paina. Vähän kuin pumpulilla kävelisi. Jalat eivät hikoa, mutta eivät myöskään palele. Tämä on parempaa kuin hyvää!

Järvellä saa hakemalla etsiä muita kulkijoita. Yksi pilkkijä on onnistunut saamaan muutamia pikkuahvenia. Kyselemme häneltä jään paksuutta. Neljäkymmentä senttiä, sanoo hän. Samalla hän varoittelee, että jos vuorokauden lämpötilat pysyvät plussalla, jää muuttuu heikoksi. Varmaankin, mutta nyt on nyt.

Yritämme tunnistaa järveltä  näkyviä taloja. Ja onnistuuhan se. Epävarmoja olemme siitä, missä menee Tampereen ja Kangasalan raja. Mutta väliäkö hällä. Me nyt kuitenkin talsitaan Tampereen puolella.

Välillä taas tutkailemme jään pintaa. Onko tuo tuossa pienen pieni railo vai jonkun pikkueläimen jäljet? Entäs nuo erikoiset jäljet jäällä? Pulkkahan siinä on täytynyt mennä. Mitään kävelyjälkiä lähellä ei kuitenkaan näy. Ei kai se pulkka itsestään kulje? Mystistä.

Pelkästä elämisen riemusta tai hassuttelun halusta heittäydymme välillä selällemme kuin lapset! Saattaa se olla villasukkahumalaakin. Mikäpä tässä ihanuudessa!

Ihana, aurinkoinen avaruus saa meidät pohtimaan arkisempien asioiden ohessa sitä, mikä elämässä on tärkeää. Miten elää tätä jo peräseinäpuolella olevaa elämää? Se lienee selvää, että asioita, joita haluaa tehdä, ei pidä siirtää hamaan tulevaisuuteen. Elämän pienet, hyvät ja iloiset asiat on tärkeä huomata. Jotenkin tähän suuntaan yhteiset aatoksemme kulkevat.

Mitäpä olisi villasukkaretki ilman eväskahvitteluja? Kuin tilauksesta sopiva laituri tulee vastaan. Siihen siis. Kiitos tuntematon laiturin omistaja. Olimme ihan siivosti. Roskammekin otimme reppuun.

Kun villasukat ohjaavat meidät parkkipaikkaa kohti, ei voi kuin todeta, että upea oli reissu! Sukatkaan eivät ole juurikaan lumiset.

Miten rakastankaan tällaisia ystäviä, jotka empimättä ja juuri mitään kyselemättä ovat heti valmiita tulemaan mukaan hupsutteluihin. Kiitos Riitta ja Eeva hyvästä ja hauskasta elämyksestä!

 

TIEDOKSI: Seuraavat villasukkajuoksun SM kisat käydään Orivedellä ensi vuonna.

 

Ps. Aviohenkilöni seurasi osan matkaa mukanamme, kengät jalassa, ja otti pääosan näistä kuvista.

 

Kommentit (2)

EM
3/2 | 

Tuota täytyy kokeilla, mutta tänä keväänä ei enään onnistu näillä leveyksillä.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
4/2 | 

Juuri näin. Kevät yllätti, ainakin minut. Ensi talvena ruvetaan villasukkakävelemään hyvissä ajoin, että ehdimme. Se on yllättävän mukavaa!

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla