1.   Kaunokirjallisuuden Finlandiavoittaja Iida Rauma

Hävitys:Tapauskertomus.

Tulemme Iida Rauman kanssa samaan aikaan Tampere-taloon. Yhytän hänet vaatenaulakolla ja pääsen heti onnittelemaan. Myönnän hänelle, että kirjaa en ole vielä lukenut, mutta aihe on mielestäni tärkeä.

Myöhemmin Pienessä salissa Raumaa haastattelee ilmeisesti Siltala- kustannustalosta joku. Nimi ei ole ohjelmassa ja jos se sanottiin, minulla meni ohi.

Kirja kertoo lapsiin kohdistuvasta sorrosta koulussa. Jossakin haastattelussa aikaisemmin Rauma on kertonut, että asiat ovat tapahtuneet hänelle itselleen. Lasten sortoa voisi kuulemma tapahtua muuallakin, esimerkiksi kotona tai harrastuksissa.

Rauma kokee, että vaikeiden kokemusten, traumojen jälkeen on iso jännite muistamisen ja pakenemisen välillä. Hän koki itse samaa kirjaa kirjoittaessaan: oli pakko kirjoittaa ja toisaalta ei olisi halunnut. Se oli raskasta ja inhottavaa.

Kirjoittaja sanoo, että luokan yhteishenkeä ei aina pidetä yllä hyvillä asioilla. Joskus yhdistävä tekijä on viha yhteistä vihollista kohtaan. Yhteishenki vaatii silloin uhrin, syntipukin. Hänestä vallalla on kiusatusta stereotyyppinen kuva: heikko ja avuton. Rauma muistuttaa kuitenkin, että väkivalta tekee kenestä tahansa heikon ja avuttoman. Jos joku joutuu esimerkiksi opettajan kiusaamaksi, hänet leimataan usein hulluksi. ”Koulussa olisi paljon kehitettävää”.

Valtaa voi käyttää hyvin tai huonosti. On mietittävä, mihin vallankäyttö perustuu. Hän haluaakin muistuttaa, että hän ei suinkaan tarkoita, että kaikki opettajat ovat hirviöitä. On kuitenkin tärkeätä murtaa tabu, että ainakaan meidän koulussamme ei ole mitään tällaista.

Olen samaa mieltä, että kaikissa ammateissa voi olla vallan väärinkäyttöä.  Helpoimmin se onnistuu ammateissa, joissa kohteena ovat ”vallattomimmat”, lapset, vanhukset, vammaiset. Jos myönnämme tämän, ehkä helpommin pystymme tunnistamaan ne väärinkäytökset.

Mietin hetken, kannattaako minun ostaa kirjaa. Siis ostaa. Lukea sen joka tapauksessa aion. Sitten muistan, että Finlandiavoittajakirjat ovat yleensä halunneet tulla hyllyyni, silläkin uhalla, että hyllyt ovat liian täynnä.

Signeeraustilanteessa Rauma kertoo, että hän on aikaisemmassa kirjassaan Katoamisten kirja (2011) käsitellyt mm. vanhuksiin kohdistuvaa väkivaltaa. Senpä otan lukulistalle.

Käy ilmi, että Rauman puoliso, Matias Riikonen, seisoo signeerauspöydän vieressä. Rauma sanoo, että Riikoselta on ilmestynyt viime vuonna Matara -kirja. Tunnustan lukeneeni sen. Häpeäkseni en muista mitä siitä ajattelin. (sitä en sano ääneen) Kotona katson netistä, että sehän oli Finlandiaehdokkaana viime vuonna! On siinä menestyksekäs kirjailijapari! Ja minä homepää! Lohdutan itseäni sillä, että jos lukee pitkälti yli 100 kirjaa vuodessa, ei voi kaikkia vuodentakaisia muistaa. Kunnolla kolahtaneet kyllä muistan. Nyt Matara odottaa uudelleenlukua pöydälläni.

2.   Aamulehden Tulenkantajapalkinto Merja Mäki

Ennen Lintuja

Pääsen juttelemaan Mäen kanssa kirjasta käytävällä jo ennen hänen haastatteluaan. Kirjaa ei voi enää ostaa festareilla, se on loppuunmyyty. Voin täydestä sydämestäni kehua kirjaa, olenhan sen lukenut jo jokunen aika sitten. Minusta kirjan päähenkilö, Karjalasta evakkomatkalle joutuva nuori Alli, antaa esimerkin siitä, että vaikeuksista voi selvitä. Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Ei ehkä siihen unelmien suuntaan, mutta toinenkin tie voi olla tyydyttävä.

Pienessä salissa Mäkeä haastattelee Eeva Herrainsilta. Merja Mäki sai palkinnon vasta edellispäivänä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanookin, että on vielä ihan hämmentynyt. Järki sen ymmärtää, mutta sydän ei vielä tajua.

Kirja kertoo sodasta ja karjalaisten evakkotarinasta, nuoren Allin kautta. Mäki tekikin viisi vuotta ensin tutkimustyötä sodasta. Allin haave kalastajaksi ryhtymisestä isänsä tapaan jää haaveeksi Karjalasta pakkolähdön myötä. Siellä Laatokka on meri. Seinäjoella, jonne perhe päätyy, ei ole kuin pahainen joki.

Alli joutuu jättämään Karjalan, joka on ollut hänelle yhteiskunnallinen paikka ja hän joutuu jättämään karjalan murteen. Matkan hankaluuksista selviäminen vaatii neuvokkuutta. Kotona Karjalassa Allin äiti on mollannut Allia haihattelijaksi, josta ei mihinkään ole. Evakkomatkalla raskaana oleva käly antaa ansaitusti Allille kehuja hänen selviämisestään. Se, jos mikä, nostaa itsetuntoa.

Tuore käly kuolee synnytykseen. Alli joutuu huolehtimaan keskosesta, jonka isä on rintamalla. Sen hän on kälylleen tosin jo aikaisemmin luvannut. Sotasairaalassa, jossa vauvaa hoidetaan, Alli saa keskuksenhoitajan töitä. Siellä hän tutustuu Vilhoon, joka on talvisodassa vammautunut kädestään. Mutkien kautta heistä tulee pari.

Haastattelija Herrainsilta toteaa, että kirja on paitsi evakkotarina myös rakkaustarina. Mäki kuitenkin toppuuttelee, että kyseessä ei ole rakkausromaani, vaikka ripaus rakkautta onkin. Olen samaa mieltä. Jos se olisi rakkausromaani, Vilhon ja Allin suhteelle olisi annettu enemmän tilaa.

Kirjasta on sovittu käännöksiä jo muutamaan maahan, ensimmäisenä Ukrainaan. Mäki näkee, että kirja voi tarjota ukrainalaisille lohtua, muillekin on tapahtunut samansuuntaista.

Mäki on kiertänyt kirjan tiimoilta paljon eri tilaisuuksissa. Monet ovat tulleet kertomaan hänelle omista, vastaavista kokemuksistaan. Hän kokee sen valtavan suurena luottamuksen osoituksena. ”Taide kokoaa ihmiset yhteen saman asian äärelle.”