Valoa pimeyteen –tapahtuma oli viikko sitten Tampere-talossa. Aiheena tänä vuonna oli muisti. Tapahtumassa oli alan osaajien ja tutkijoiden luentoja ja monenlaisia esittelyjä.

Nyt teen muistikokeen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt.

Tärkeää on muistaa, että muisti ei ole mikään videokamera, vaikka amerikkalaisessa tutkimuksessa enemmistö niin luulikin. Muisti on ennenminkin kuin Wikipedia: sitä voi sekä itse että muut muuttaa. Muistikuvan vääristymiä voi tulla jo esimerkiksi tarkkavaisuuden puutteesta havaintotilanteessa, mutta myös nykypäivästä. Mikähän selittänee minun ja Pikkusisareni muistieron yhden nuken omistajuuden suhteen? Pikkusisko väittää sen olevan hänen ja minä taas minun. Sisko on näyttänyt tueksi valokuvan, jossa hän on nuken kanssa. Pah, sanon minä! Koskapa pikkusiskot eivät olisi yrittäneet omia isosiskon tavaroita?

Muistin syntejä ovat paitsi esimerkiksi torjunta, virhetulkinnat, vääristymät, alttius vaikutuksille, niin myös itsepintaisuus. Asiat, jotka haluaisimme unohtaa, eivät välttämättä unohdu ja päinvastoin.  

En panisi pahakseni, jos jo lopultakin unohtaisin sen kerran, kun jätin käsilaukkuni Lahdessa Mariankadulla maahan parkkiruutuun. Siitä on aikaakin jo pari vuosikymmentä. Olimme miehen ja Kuopuksen kanssa yhdellä mummomarssiksi kutsumistani reissuista. Kävimme ensin miehen yhden tädin luona siellä Mariankadulla, sitten hänen kanssaan toisen tädin luona vanhainkodissa ja sitten vielä parissa paikassa. Vanhainkodissa totesin, että käsveskaa ei ole missään. Olin nostanut sen autoa uudelleen pakatessani, tädin tullessa kyytiin, hetkeksi kadulle – ja siihen unohtanut. Yksityiskohtiin menemättä, jotka nekin kyllä olivat mielenkiintoisia, voin kertoa, että tarinalla oli onnellinen loppu.

Voisi tietysti kysyä, miten hömelö olen nyt, kun jo silloin olin melkein umpipöljä. Itse ajattelen kuitenkin niin päin, että minullahan menee nyt hyvin, kun en ole sen koommin jättänyt veskojani, en edes kukkaroa. Ai niin. Vuosikymmeniä sitten jätin kukkaroni Visbyyn menevän laivan kahvilaan. Pääsin sitten ihmettelemään, miksi minua kuulutetaan. Sitäkään temppua en ole enää (vielä) tehnyt näillä vuosikymmenillä.

Oma muistini on hyvä, on monen uskomus. Lieneekö samantapainen uskomus kuin se, että autoilijoista iso enemmistö uskoo olevansa keskimääräistä parempi kuski?  Itse en uskalla väittää, että olisin koskaankaan ollut muistihirmu. Nykyään nimet ovat yhä useammin hukassa, siitä auton avaimesta puhumattakaan, joka on jo yli kaksi vuotta ollut joron jäljillä jossain kotona. Siitä on tosin seurannut se hyvä asia, että tätä ainutta avainta pidän nyt kuin kruunun jalokiveä. Siitäkin huolimatta se on ollut ilman minua ja autoa kerran matkalla Jyväskylään ja kerran Brysseliin. Omapäinen avain!

Aivoja voi jatkuvasti muokata, vanhanakin. Aivot oppivat koko ajan uutta, niitä kannattaa siis ruokkia. Tee asioita, jotka tuottavat mielihyvää, siitä aivotkin tykkäävät. Vanhan muisti ei kuitenkaan ole yhtä tehokas kuin nuorempana. Aistien heikkeneminen voi vaikeuttaa havaitsemista ja siten mieleen painamista. Muistiin palauttaminen vaatii usein enemmän vinkkejä kuin nuorempana. Eipä ole montakaan päivää aikaa, kun naisissa yritimme muistaa, kuka olikaan se, meidänkin aikanammekin elänyt, säveltäjä Tuusulassa, jonka talon Alvar Aaalto suunnitteli. Vaikka olin jopa käynyt Villa Kokkosessa viime kesänä, ratkaisevaan "vinkkiin" tarvittiin nettiä.

Unohtaminen on terapeuttista. Jos muistaisimme kaiken, olisimme yhtä hukassa kuin emme muistaisi mitään, on joku viisas sanonut. Helppo uskoa.

Riemastuttavinta päivässä oli tietokoneen kasvokuvasta arvioima ikä. Arvion kerrottiin perustuvan laajaan analysointiin eri-ikäisten kuvista. Minäkin sain iäkseni 36 vuotta. Pääsin elvistelemään samanikäiselle tuttavalle , joka hävisi nuoruudessa minulle kahdella vuodella.  Vahvasti alakanttiin olivat muidenkin arviot, joita kuulin. Yksikin nuorehko nainen sai tietää olevansa kymmenvuotias. Vähän häntä varoittelin: joudut holhouksen alle. Joku kuului juttelevan, että paikan valaistus teki tepposia, totta tai ei. Mutta monet naurut saimme! Mikäpä sen parempi. Siinähän se ikäkin piteni saman tein.

Robotit  ja tanssiryhmä ihmetyttivät ja ihastuttivat .

Näkymättömyysviitaksi nimetyn laitteen linssit kadottivat sormen. Onneksi sillä ei kuulemma kuitenkaan voi hävittää isoja esineitä.

Muistia voi kehittää myös pelien avulla. Ipadiin ladattava, kaiken ikäisille sopiva, Brain Farmer peli, pääsi minunkin härpäkkeelleni. Tasoja on kuusi, joka taso aina edellistä vaativampi. Enää vain pitäisi muistaa sitä sentään joskus pelatakin.

Mukavinta oli yllättävä tuttujen tapaaminen. Kahden entisen työtoverin kanssa, myös jo eläköityneiden, nautimme pullakahvit. Vaikka kuulumiset olivat osaksi surullisia, hetkestä jäi lämmin fiilis.

Tapahtuman jälkeen alkoi Tampere auttaa – tukikonsertti. Sen olivat järjestäneet Tampere-talo ja Moro-lehti. Tuloilla SPR :n Tampereen osasto järjestää kotouttamiseen kuuluvaa suomen kielen opetusta maahanmuuttajille. Sain nauttia muun muassa Johanna Debreczenin upeasta äänestä ja nuorten Kormus-yhtyeen musiikillisesta vimmasta. Kappaleet sopivat vanhemmillekin korville. Yhtyeen keikalle en tokikaan muuten olisi mennyt. Nyt pääsin, ikään kuin vahingossa, oman boxini ulkopuolelle. Se on minusta aina hyväksi.