Kirjoitukset avainsanalla ulkoilu jälkipolvien kanssa

Kyllä meitä on hemmoteltu! Aurinko on paistanut ja linnut laulaneet. Sää suorastansa on vetänyt ulos, ainakin minut.

Näsijärvellä sijaitseva Siilinkarin majakka on monen tamperelaisen ulkoilureitin kohde. Vaikka olen asunut Mansessa jotain yli 40 vuotta, siellä en ole käynyt. Johtunee siitä, että lukuun ottamatta opiskeluaikojen parin kuukauden harharetkeä en ole keskustassa asunut. Luontoa ja järveä on löytynyt muualta.

Asia täytyy nyt kuitenkin korjata. Jälkipolvien kanssa  suuntaamme Näsijärvelle kelkan ja kävelysauvojen kera. Koska on arkipäivä, vain muutamalla muulla näyttää olevan sama ajatus. Erilaisissa tapahtumissa järvi on kuitenkin mustanaan kulkijoita, olen antanut itselleni kertoa. Kahviteltastakin saamme nyt heti tehtyä ostokset.

En tiedä parempaa harrastusta tällaisina aurinkopäivinä kuin hiihtelyn järven jäällä. Vaikka kuulun sukupolveen, jota on hiihdätetty koulussa koko lailla paljon, en ole saanut aiheeseen kammoa. En edes niistä hiihtokilpailuista, joissa aina veren maku suussa piti kaikkensa antaa. Koska yleensä sijoituin tuloksissa johonkin keskipaikkeille, sinnikkyys kannatti.

Mäkiä en ole kuitenkaan edes lapsena hiihtolenkillä rakastanut. Ilokseni luin joku aika sitten lehdestä asiantuntijan lausunnon. Sen mukaan puolet hiihtäjistä pelkää mäkien laskemista. Kyllä helpotti! Nyt uskallan kertoa seuraavanlaisen häpeällisen kokemuksenikin.

Tämä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten Lapissa. Vastassa hiihtolenkillä oli aika jyrkkä ja osin mutkainen alamäki. Fiksusti ajattelin, että laskemalla sen ladun vierestä, vauhti ei tule niin kovaksi. Siis siirryin ladun sivuun.

Virheliike! Paha Virheliike! Upposin lumeen vyötäröäni myöten. En päässyt sieltä pois. Apua! Hävetti jo valmiiksi, jos perässä tulevat tutut löytävät minut lumeen uponneena. Onneksi ensimmäinen tulija oli nuori mies, joka auttoi minut pulasta. En muista miten, mutta ei ainakaan nostamalla. Niin paljon tapahtuma hävetti, että en kertonut sitä kenellekään, ellen sitten miehelle. Nyt tämäkin ”synti” on sitten tunnustettu!

Nyt ei sentään hävetä edes se, että olen kaatunut kaksi kertaa viikon sisällä suoralla ladulla. Kuka muu on onnistunut tekemään saman? Ensimmäisen kaatumiseni ymmärrän. Suksi tarrasi kiinni märkään. Toinen jää mysteeriksi. Ylös pääsin kummallakin kerralla vain irrottamalla toisen suksen jalasta. Se sieppasi niin, että eilen harjoittelin pihassa sukset jalassa ylösnousua. Siis ilman toisen suksen irrottamista. Onnistuin löytämään keinon. Sitä täytyy nyt vain lisää ”kuivaharjoitella”. Metallipolvien kanssa mikä tahansa keino ei sovi.

Kaatumisessakin on oma hyötynsä. Molemmilla kerroilla ihmiset minun kohdalleni tullessaan kysyivät myötätuntoisesti, että eihän sattunut ja onko kaikki hyvin. Onpa kiva tietää, että jos oikeasti jotain sattuisi, auttavia ihmisiä olisi.

Oppia ikä kaikki! Vastaan hiihti nelilapsinen perhe. Isä opasti poikaa: ota vauhtia vattallas, sitten vasta sauvoilla. Tämä tapahtui tilanteessa, jossa poika jäistä latua hiihti tasatahtia. Että vauhtia vatsalla? Kokeilin. Avot, näinhän se tietty täytyy tehdä! Vauhtia tulee lisää. Samalla tulee vatsajumppaa.

Hiihtoretken jälkeen kokeilin lasten tekemässä kuopassa köllöttelyä. Makuutani kommentoitiin kertomalla, että näytän ihan känniseltä. Ei siis ihan mennyt kehujen puolelle. Miten se nyt meneekään? Kenenkä suusta totuus tulee?

Vaikka en alvariinsa kirkon oven saranoita kuluta, kiirastorstaina sen yleensä teen, jos olen hollilla. Nyt tuli samalla tehtyä sauvalenkki naapuriseurakunnan kirkkoon. Aina yhtä vaikuttava on lopussa tapahtuva tekstiilien mustaan vaihtaminen ja valojen sammuttaminen. Ilman urkujen säestystä laulettu "Käy yrttitarhassa polku..." kruunaa kirkkokäynnin. 

Parasta viikossa, ellei lasketa mukaan jälkipolvien meillä lomailua kokonaisuudessaan, on ollut retki Birgitan polun nuotiopaikalle. Tärkein taas ensin: makkaran paisto. Erätaitoinen Kuopus sai tulet näppärästi syttymään. Sitten makkarat paistumaan. Söin kaksi. Jälkiruokana oli suklaalla täytettyä banaania fooliossa kypsennettynä. Uusi juttu minulle, tuttu porukan eräilijälle ja partiolaiselle. Ja sitten leikittiin lämpimiksemme, ei kuitenkaan kuusen alla, kuten joululaulussa lauletaan, vaan kylläkin kuusien tuntumassa, osin allakin.

Että on ollut ihanata elämää!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat