"Onnen lintu lentää, Tampereelta entää. Onnen kirjettä kuljettaa, kirjeen kelle antaa? Kuka tänä päivänä onnen saa? Kultatyttö tänään onnen saa!”

Tällaista laulua, nimeä tietysti muutellen, usein puhelimessa lurittelen, kun lapsenlapsilla on joku juhlapäivä. Kultapoika kysyi kerran: ”Ootko itte ton keksiny?” Ei, en ole itse keksinyt. Kyllä tällaisen laulun olen joskus aikoinaan oppinut. Sitä en muista, kenen tekemästä laulusta olisi kyse. Omassa perheessäni ja lähisuvussa laulamalla onnittelu on enemmän kuin sääntö. Parhaimmillaan siitä syntyy komea, moniääninen esitys, kun koko perhe on laulamassa. Moniäänisyys ei kylläkään aina tarkoita sitä, että laulettaisiin eri stemmoja.

Tyttärenkin perheeseen on periytynyt  jo omassa lapsuuden perheessäni ollut tapa, että juhlapäivää viettävälle viedään aamulla aamupala sänkyyn. Siihen sitten liitetään laulu ja lahjat. Juhlakalun kuuluu esittää nukkuvaa, jos on jo ehtinyt herätä. Tapa saattaa olla aika yleinen. Tosin miehelleni juttu oli ihan uusi. Alkuaikoina hän yritti vastustella, että ei tarvitse tätä seremoniaa. Kerran sitten unohdin hänen nimipäivänsä. Hetken hereillä aamulla sängyssä maattuaan hän nousi ja totesi: ”Kai tässä on pakko nousta, kun ei kukaan näköjään tuo kahvia sänkyään.” Ilmeisen mieleinen tavasta oli siis hänellekin tullut.

Onnen lintu - laulun sai kuulla hiljattain Kultatyttö. Hän täytti kymmenen vuotta. Kaverisynttärit olivat olleet jo edellisenä viikonloppuna. Ja mukavaa oli ollut! Kymmenen tyttöä oli pomppulinnassa hyppimässä, kaikkea hyvää syömässä ja osallistumassa Kultatytön suunnittelemaan ja järjestämään ohjelmaan. Oli ollut kuulemma esimerkiksi musavisa: piti arvata, mistä laulusta oli kyse. En huomannut kysyä, millaisia kappaleita hän oli siihen valinnut. Luulisin, että joku Robinin ”biisi” olisi voinut ainakin olla mukana. Ikäistensä tavoin Robin on yksi hänen suosikkinsa. Kesällä Tampereella Kultatyttö on päässyt Robinin ikärajattomalle ulkoilmakeikalle.

Varsinaisena syntymäpäivänään Kultatytttö olikin ihan arjen touhuissa soittaessani: tekemässä matikan kotitehtäviä. Aiheena olivat päättymättömät desimaaliluvut. ”Helppoo”, totesi tyttö.

Molemmat lapsenlapseni käyvät yhtä Brysselin neljästä Eurooppa- koulusta. Koulu aloitetaan kuusivuotiaana, ala-aste kestää viisi vuotta, yläaste samoin viisi vuotta, luokat 6 ja 7 sen jälkeen ovat lukioluokkia. Lapset ovat suomenkielisellä osastolla, mutta ala-luokkien jälkeen osa opetuksesta tapahtuu vieraalla kielellä. Oppilas voi valita täksi kakkoskieleksi ranskan, englannin tai saksan. Joissakin aineissa on opetusta yhdessä eri kieliosastojen oppilaille, jolloin opetuskielenä on englanti. Koulussa on noin kolme tuhatta oppilasta ja kieliosastoja yksitoista. Uskomaton kuhina siellä on ollutkin siellä käydessäni.

Molemmat lapset olivat leikki-ikäisinä puolipäiväisesti ranskankielisessä päiväkodissa tai kouluahan se maan tavan mukaan taisi jo olla? Siellä molemmat jo oppivat kieltä. Minäkin sain käyttää kaikki osaamani ranskan sanat (joita ei ole monta) lapsia viedessäni tai hakiessani. Lapset nauroivat välillä kippurassa yrittäessään opettaa minulle oikeanlaista ärrän sorautusta. Tulokseni oli huono, heiltä se sujui luonnostaan.  Useamman kielen osaaminen onkin yksi lasten Brysselissä  saama ” lahja”.

Todella iloinen olen siitä, että lapset saavat arkipäivän kansainvälisyyskasvatusta ja siten eväitä suvaitsevaisuuteen. Osalla lasten luokkatovereista toinen vanhempi on muunmaalainen kuin suomalainen. Koulussa on todella monia kansallisuuksia, useista maanosista. Pojan jalkapalloseurassa on poikia neljästäkymmenestä maasta. Lapset ovat siis koko ikänsä asuneet ja eläneet monikulttuurisessa ympäristössä. Se näkyy heidän suhtautumisessaan ihmisiin. Ihmiset nyt ovat ehkä eri värisiä, puhuvat kenties kotikielenään muuta kuin suomea, mutta ne eivät ole merkittäviä ominaisuuksia.  Kun poika sai uuden jalkapallovalmentajan, hän kertoili minulle paljonkin, millainen tämä valmentaja on. Sen, että mies oli tummaihoinen, sain selville vasta, kun vein poikaa harjoituksiin. Se ei siis ollut mikään mainitsemisen arvoinen asia.

 

KUVISSA Kultatyttö on Brysselin kasvitieteellisessä puutarhassa, joka on vallan upea paikka!

.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat