Äitini olisi nyt 104-vuotias, jos eläisi.
Monenlaiset muistot äidistä nousevat pintaan näin Äitienpäivän alla. Minusta tuntuu, että koskaan en ole epäillyt hänen rakkauttaan meitä lapsiaan kohtaan. En edes murrosiässä, jolloin toki säännöt tuntuivat aivan liian tiukoilta. Eihän meillä koskaan sanallisesti rakkaudesta toki puhuttu, kuten ei 1950- ja 1960- luvuilla varmaan useimmissa muissakaan perheissä. Siitäkin olen vakuuttunut, että äiti aina pyrki ajattelemaan lastensa parasta. Olinko minä siitä aina silloin samaa mieltä, on jo toinen juttu. Tai olenko näin vuosikymmentenkään jälkeen kaikesta samaa mieltä? Ei, minulla ei tosiaankaan ollut täydellistä äitiä. Onneksi! Ehkä siksi minunkin on ollut helpompi hyväksyä, tai ainakin sietää, omat virheeni äitinä. Ei helppo, mutta helpompi.
Tuo tullessas, vie mennessäs, opetti ahkera ja aikaansaapa äitini meitä tyttöjä. Taisi meistä jokaisesta neljästä tulla ihan kelvollisia työn tekijöitä. Eipä tätä olisi uskonut silloin, kun koulun kesälomilla venyimme ja vanuimme kirjoja lukien lähes siihen asti, että äiti tuli töistä kotiin. Vähän ennen hänen tuloaan kyllä otimme kuokat käteen ja ahkeran näköisinä perkasimme kukkapenkkejä, jos se oli päivän hommaksemme määrätty. Varsinaisia silmänpalvojia. En muista, että äiti olisi koskaan ihmetellyt, eikö työ ollut enempää edistynyt.
Voisinpa sanoa, että syy lukemisen parissa notkumiseemme ei ollut yksin meidän. Itse äiti oli meidät jo pienestä pitäen vienyt kirjojen pariin. Äiti ja isä näyttivät siinä mallia, mitä nyt töiltään ja kuuden hengen perheen huoltamiselta ehtivät. Eläkkeellä heille jäi siihen enemmän aikaa. Kovat paketit jouluna olivat meistä tytöistäkin niitä parhaita. Kodin kirjahylly ei suinkaan ollut koriste-esineitä varten.
Olen sananlaskuilla kasvatettu tyttö. Usein niitä itsekin suustani päästän. Eteläpohjalainen äitini löysi sananlaskun paikkaan jos toiseenkin. Siitä johtuen milloin vaan voin luetella teille rimpsun sananlaskuja. Savolainen isäni ei niitä juurikaan käyttänyt. Laiskan ei pidä syömänkään, saattoi äiti sanoa, yleensä enemmän leikillään, jos joku työ ei tuntunut maittavan.
Tein pienen kyselyn Esikoiselle, Kuopukselle sekä Esikoisen kahdelle lapselle sananlaskujen tuntemisesta ja niiden käytöstä. Kun annoin 22 sananlaskua, Esikoinen tunnisti niistä 17 ja sanoi käyttävänsä, ainakin toisinaan niistä kahdeksaa. Kuopus tunnisti 12 sananlaskua, mutta ei myöntänyt käyttävänsä yhtäkään niistä. Tämä erilaisuus selittyy sillä, että Esikoinen vietti lapsena paljon aikaa lomilla Mummilassa ja siten altistui sananlaskukylvölle. Toki minäkin sananlaskuja olen viljellyt ja viljelen, mutta olen ihan harrastelija äitiini verrattuna. Kuopuksen lapsuusaikana isäni oli jo kuollut ja äitini sen verran vanha, että lapsenhoitajaksi hänestä ei ollut.
Kukaan jälkeläisistäni ei edes tunnistanut sananlaskuja Itte se on koiran kakkakin mättähällä tai Ei korppikaan korpin silmää noki. Hyvä niin, koska etenkin ensin mainittu on kuulijaansa mollaava. Muistan selvästi yhden hetken, kun itse sanoin noin silloin noin kahdeksan vuotiaalle Esikoiselle – ja häpesin heti perään sanomistani. Saattaa olla, että siitä otin opikseni. En muista äitinikään suusta sitä kuulleeni, mutta täytynee niin olla, kun sen sanonnan tiedän. Mitään mustelmaa sieluuni ei siitä ainakaan ole jäänyt.
Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramasta, saattoi äiti hymyillen sanoa, jos nauraa kätkätimme pitkään jollekin turhanaikaiselle. Yllättäen Esikoinen ei edes tunnistanut sitä, mutta Kuopus ja Esikoisen Vanhempi lapsi kylläkin. Kumpikaan ei sitä käytä. Eipä tuo usein minunkaan suustani kuulu. Samantapainen Räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjän naurajasta, oli minun lisäkseni tuttu vain Esikoiselle. Saatoin kuulla tämän äitini suusta silloin, kun häntä itseäänkin joku meidän loputon hihityksemme meinasi ruveta naurattamaan.
Esikoisen Vanhempi lapsi tunnisti kahdeksan sananlaskua ja joskus sanoi käyttävänsä Yrittänyttä ei laiteta ja Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo - sanontoja. Esikoinenkin sanoi niitä käyttävänsä, joten kauas ei ole omena puusta pudonnut. Muutkin tunnistivat nämä, vaikka eivät käytä. Hyviä, voimaannuttavia sanontoja molemmat.
Esikoisen Nuorempi lapsi tunnisti vain kuusi sananlaskua ja niiden oma käyttö oli vierasta. Mitä tästä nyt sitten pitäisi päätellä? Taitaa sananlaskujen osaaminen olla häviävä luonnonvara tässä sukuhaarassa. Ja taitavatpa ne muutenkin olla käyneet harvinaisiksi.
Itse saatan usein sanoa itselle tai toiselle vastoinkäymisten sattuessa Paistaa se päivä vielä risukasaankin. Jälkipolvikin tunnisti tämän, Esikoinen jopa saattaa käyttää. Häntä pystyyn ylämäessä, alamäessä ei oo niin väliä oli äidin ponteva kannustus ja lohdutus, kun asiat eivät olleet menneet hyvin. Kirkkaasti muistan nämä hänen sanansa. Ainoastaan Esikoinen minun lisäkseni tämän tunnisti.
Minä, turvallisuushakuinen, saatan sanoa toiselle tai perustella omaa käytöstäni sanomalla Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa. Tämän sananlaskun tuntemista en muistanut jälkipolvilta edes kysyä. Arveluni on, että ainakin tyttäret sen tunnistavat.
Jaa, että mitä tarkoittaa Kelis, kelis sano laihialaanen? Se on ainoastaan minulle tuttu, ei jälkipolville. Mitä se kelis tarkoittaa? Koskaan en sen oikeaa merkitystä muista äidiltä kysyneeni. Jotenkin vaistomaisesti sen ilmeisesti asiayhteyksistä tajusin. Vasta viime kesänä, kirjoittajakurssilla, sananlaskuista puhuessamme, yksi kurssikaveri googletti sanan. Merkitys on jotensakin niin, että kohtuus kaikessa. Kaikkea ei tarvitse havitella. Hyvä muistutus meille monelle yltäkylläisyyden aikana.
Enpä panisi pahakseni, jos voisin istahtaa tässä äidin kanssa juttelemaan näistä sananlaskuista ja siitä, mistä ne hänelle olivat tulleet. Samalla voisin kysellä monta muutakin asiaa, joita ei aikoinaan tullut kysyttyä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, saattaisi äiti tähän sanoa. Kun hän ei ole enää näin sanomassa, minä ja Esikoinen pidämme tämänkin sanonnan osalta perinnettä yllä ja samalla äidin ja Mummin muistoa.
