Kuokitaan potut maasta!

Jos laittaa mökillä maahan keväällä siemenperunoita, on syksyllä pakko kuokkia perunapenkkejä. Tai ei se nyt mikään pakko tietenkään ole. Näin me ollaan kuitenkin tavattu tehdä.

Alla olevasta linkistä voit lukea keväisestä pottujen maahan laitostamme:

https://www.etlehti.fi/blogit/anjakaarina/viljelyshommia-mokilla

Pääasiassa minä ne potut yleensä ylös kuokin. Toisinaan joku on auttelemassa. Aviohenkilö on usein samaan aikaan marjassa tai sienessä. Minulle tämä perunan kaivuu sopii, kun kerran olen isältäni kotitarveperunan viljelyn oppinut.

Ja näinhän se homma sujuu.

Ihan vain opiksi, jos on sattunut moinen unohtumaan.

1.   Perunan varsien kiskontaa

Varret lienee hyvä ensin ottaa pois. Helpottaa kuokkimista. Jos kesällä on jäänyt rikkakasvit penkeistä perkaamatta, kuten meillä tänä kesänä, samalla saa niitä kiskoa.

2.    Kuoki, kuoki!

Ja sitten kuokkimaan. Joko penkki kerrallaan tai useampi rinnakkain. Valikoin kuokan kolmesta eri mallisesta. Yritän ensin kaksipiikkisellä kuokalla. Ei tunnu hyvältä. Kolmepiikkinen on tehokas, mutta surullisen usein isken pottuun sillä kiinni. Vioittunut pottu lentää lepikkoon. Ja manailut perään.

3.   Potut sankoon, koppaan tai muuhun vastaavaan

Käytän kahden sangon tekniikkaa. Kun molemmat ovat täynnä, tyhjäys isompaan astiaan.

4.    Ikiaikaiset ystävämme myyrät!

Pellollamme on kaksi myyrien karkottajavehjettä. Tai ainakin niiden pitäisi toimia karkottajina. Naismuistiin en ole nähnyt yhtä paljon täällä myyränkoloja ja puoliksi syötyjä pottuja kuin nyt. Ilon kautta on kuitenkin syytä ajatella, että ilman niitä voisi olla, että me olisimme jääneet kokonaan ilman perunaa.

5.    Kompostiin, kompostiin!

Mahtaako nostoasento olla väärä vai miksi tuo irvistys? Joka tapauksessa poiskiskotut perunoiden varret  on syytä viedä kompostiin viimeistään lopputöikseen. Jos hyvä säkä käy, voi saada aviohenkilön viemään jonkun kasan ohi kulkiessaan. Pääsee naapurin Elo sitten ehtiessään kyntämään peltoa.

Monenmoisessa säässä olen tähän ikään jo ehtinyt perunoita nostaa. Pienessä sateessakin toki. Nyt on loppukesän ihanimmat ilmat viikonloppuna auringon porottaessa. Aviohenkilökin käy jossakin vaiheessa huussin korjauksen lomassa ihmettelemässä, olenko muistanut juoda ja miksi minulla ei ole lippistä päässä. Sitä itsekin välillä ihmettelin. En kuitenkaan malta uhrata hyvää nostoaikaa lippiksen hakemiseen. Enkä tullut huonovointiseksi, ihme kyllä, vaikka sunnuntaina neljä tuntia yhteen syssyyn auringossa ahkeroin. 

Olin ajatellut jättää jotain vielä seuraavalle viikonlopulle. Lankomieskin oli luvannut tulla jeesimään. Mutta kun pääsee vauhtiin, sitä ei malta lopettaa.

Kylläpä onkin hyvä mieli, kun urakka on ohi. Jonkin verran toistasataa kiloa niitä tuli ja tietysti kaikki kesän aikana syödyt päälle. Johtuiko kuivasta kesästä, että saalis ei ollut kummoinenkaan, vaikka uutta lantaa oli keväällä tuotu. Edellissyksynä oli noukittavaa huomattavasti enemmän. Tuo määrä kyllä riittää meille paremmin kuin hyvin. Onneksi muutama sangollinen ollaan jo saatu muualle annettua.

Työ tehty on, mä pääsin voittajaks! Ja sitten järveen!