Näin sanaili geriatrian protessori Jaakko Valvanne luennoidessaan tällä viikolla Työväenopiston luentosarjassa aiheesta Viety vapaus. Hän piti saattohoitokeskustelua liian kuolemakeskeisenä.

Minulla syttyi, ei ainoastaan lamppu, vaan suorastaan roihu päässäni. Näinhän se juurikin on! Kaikki kivunhoito, kaikki toimenpiteet kuolevan hyväksi ovat tarkoitetut nimenomaan siihen, että loppuelämä olisi kivutonta ja mahdollisimman hyvää. Siis nimenomaan elämä!

Kotona keuhkosin asiasta miehelle ja totesin, että tämä liittyy juuri siihen samaan asiaan, josta olen puhunut : Jonakin päivänä kuolemme. Siihen asti kaikki päivät olemme elossa. Ajatus, jonka olen napannut ties mistä.

Mies, joka meillä mielellään intoilujani toppuuttelee, totesi :Tuon oon kuullu jo niin monta kertaa, että vaihda levyä. Voisin vaihtaakin, vaan en vaihda. Minusta tämä on niin hyvä näkökulma. Ja niin tosi! Saatamme vanhemmiten ajatella, että ei nyt enää kannata esimerkiksi tehdä/opetella/hankkia/korjata sitä tai tätä, kun ei tiedä kauanko pää keikkuu. Elossa yhä kuitenkin olemme!

Valvanne painotti, että vanhus on iäkäs aikuinen. Hänelle kuuluu, jopa muistisairaana, itsemäärämisoikeus, kuten kaikille aikuisille. Siihen sisältyy se, että voi päättää omista asioistaan ja tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

Toisaalta liian yksisilmäinen näkökulma voi johtaa vanhuksen heitteille jättöön. Itsemääräämisen sivuuttaminen turvallisuuden varjolla voi johtaa ylisuojeluun.

Vanhusten palveluissa ei aina mielletä itsemääräämisen rajoittamistoimiksi esimerkiksi geriatrituolia, hygieniahaalaria tai soittokellon irrottamista seinästä.

Hiljattain tutkimuksessa kysyttiin, olivatko hoitajat havainneet vanhusten kaltoinkohtelua tai itse toimineet siten. Valvanteen mukaan tavallinen vastaus oli, että joskus jonkun muuan tekemänä. Hän väitti, että jokainen hoitotyötä tehnyt on syyllistynyt kaltoinkohteluun. Lääkärillä se voi olla vaikka sitä, että tutkimatta potilasta määrää unilääkkeen. Olennaista on, miten usein kaltoinkohtelee. Ja miten tietoisesti, täydennän minä.

Vuodelta 2011 olevan Sanna Järnströmin väitöstutkimuksen tulokset geriatrisesta sairaalasta puhuvat karua kieltä. Itsemääräämisoikeus ei toteutunut. Vanhuksia kohdeltiin esineinä. Oli jopa ilkeitä hoitajia. Hän kehotti hoitajia katsomaan peiliin. Sekään ei kyllä auta, jos peili on vino, epäilen.

Myöskin kotihoidossa rajoitettiin asiakkaan ajattelua, tahtoa ja toimintaa (Sanna Myllymäki 2014). Kotihoitaja sai vanhuksen suostuttelemalla luopumaan omasta tahdostaan.

Voi että, sieluun sattuu! Peilasin koko luennon ajan omaa toimintaani vanhan äitini kanssa viitisentoista vuotta sitten. En edes suostutellut, vaan kun suostuttelu ei auttanut, suorastaan kiristin häntä ottamaan esimerkiksi turvarannekkeen. Lattialle kaatumisia yksin asuvalle kun oli jo sattunut. Oliko se ylisuojelua vai tarpeellinen toimenpide? Toki keskustelu/väittely/kinastelu asiasta kuitattiin lopulta huumorilla. Vielä pahempi tilanne tuli, kun jouduimme äitini siirtämään vanhainkotiin vastoin hänen omaa tahtoaan. Muuta neuvoa emme enää keksineet. Pienemmissäkin asioissa monesti kävelin hänen itsemäärää-misoikeutensa yli, vaikka ei olisi ollut pakko, ajattelen näin jälkeenpäin. Elämää ja tilanteita ei kuitenkaan voi elää taaksepäin tahi uudelleen.

Valvanteella oli toki useampikin hyvä esimerkki kerrottavana vanhusten hoidosta. Someron hoivakodissakin, jonka toiminnan muutosta asukaslähtöiseksi seurasimme televisiossa, johtajan vaihtumisen aiheuttaman notkahduksen jälkeen asiat ovat nyt hyvällä mallilla. Hän epäili jopa, että nykyään jo asiat ovat paremmalla tolalla yleensäkin.

Sitä minäkin toivon. En kuitenkaan uskalla liikaa uskoa.

Kaksi päivää tämän luennon jälkeen julkaistiin uutinen, että Pitkäniemen kehitysvammaisten osastolla oli asukas jätetty sisävaatteissa tunniksi ulos joulukuussa. Kyse ei ilmeisestikään ollut vahingosta, koska kolme hoitajaa oli erotettu ja kaksi saanut varoituksen. Heidät oli myös siirretty toiseen yksikköön. Asia on annettu poliisin tutkittavaksi.

Valvanteen mukaan muutokseen, hauraiden, vanhojen ihmisten vapauttamiseen tarvitaan oikeaa asennetta, ammattitaitoa ja hyvää johtamista.

Itse pidän näistä tärkeimpänä hoitajien oikeaa, myönteistä asennetta vanhuksia/vammaisia ja heidän itsemääräämis-oikeuttaan kohtaan. Ellei sitä ole, ei muillakaan tekijöillä ole suurta vaikutusta.

Kommentit (2)

Vierailija

Hieno kirjoitus, joka pitää sisällään tärkeän ja arvokkaan asian. Hoitajana kuitenkin näen sen rakkaan omaisen kannan. kuinka hoitaja asetetaan kaiken taakse. Samanaikaisesti unohtuu työ hoitajan takaa. Itsemääräämisoikeus? Mitä kaikkea se oikeastaan on? Kuka on oikeutettu? Ja mihin? Hoitokotiin joutuessaan on vointi katsottu riittämättömäksi kotona asumiseen. Mitä jos muistisairas päättää päivästä toiseen ettei hänelle tehdä tarvittavia pesuja? Puhtaita vaatteita? Kieltäytyy elämästä? Eli ei tahdo toteuttaa sitä ajatusta eletään kun vielä elossa ollaan! Jos itsemääräämisoikeutta noudatettaisiin, hoitokotiin siirto oli turha. Ja niin monen kohtalo olisi todella kurja. Harvoin on niitä omaisia kuitenkaan jotka olisivat valmiita astumaan avuksi omaisen arkeen. Hoitajan tehtävä on keikkua siinä itsemääräämisen sekä hyvän hoidon välimaastossa. Niin toivoisin että oltaisiin osana omaisen arkea, jotta voisi ymmärtää sen vastuun ja työn paljouden mitä hoitajat harteillaan kantaa. Harva omainen ottaa kuitenkaan sitä rakkaintaan esim. Kotilomille kun siinä on niin paljon vastuuta. Jotta asiat olisi hienosti niin kuin rakkailleen soisi, ei henkilöstömitoitukset tule koskaan sille tasolle. Siihen tarvitaan muita toimia kuin hoitajien taakan lisääminen.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä Vierailija! Kiitos kommentistasi! Tuot esiin tärkeitä puolia ja konkretiaa itsemääräämisoikeuteen. Raja vanhuksen itsemääräämisoikeuden ja heitteillejätön välillä on tosi kiperä kysymys. Hoitajana olet siinä tärkeällä paikalla tekemässä arkipäivän ratkaisujakin, näin ymmärrän. Teet joka tapauksessa arvokasta ja varmasti usein raskasta työtä. Toivotan sinulle siihen voimia ja viisautta! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat