Lapsen saaminen myöhäisellä iällä pitää nuorena?

Sain toisen tyttäreni, luomukuopukseni, kun olin 41v 8 kk vanha. Edellisestä synnytyksestä oli vajaa puoli vuotta vaille 20 vuotta. Kätilö kertoi minun olevan nytkin ikään kuin ensisynnyttäjä. Tämä minusta tuntui kyllä oudolta tulkinnalta, kun kulkuväylää oli kuitenkin kerran käytetty.

Taisin olla siihen aikaan, vuonna 1989, suhteellisen harvinainen synnyttäjä ikäni puolesta. Havahduin asiaan vasta jokunen viikko sitten, kun luin Aamulehteä. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa eli Taysissa viime vuonna synnyttäneistä yli 40-vuotiaita oli kolmisen prosenttia. Iäkkäiden synnyttäjien määrät ovat kuulemma olleet nousussa, mutta vieläkään ne eivät minun silmääni isoilta näytä.

Itse en osannut synnytysikääni ihmetellä. Tosin joku puolituttu kehotteli nyt minua sitten pitämään hyvää huolta terveydestäni, kun olin jo niin vanha synnyttäessäni. Enpä usko, että moista kommenttia kukaan nelikymppinen lapsen saaja enää saa osakseen. Presidenttiparinkin kohdalla, jos jotakin on julkisuudessa äimistelty, se on ollut isän ikä, ei äidin. 

Muutamat tuttavat totesivat ” Kyllä lapsi pitää nyt sut sitten nuorena”. Miten niin muka, ajattelin, mutta enpä ruvennut turhanpäiväistä asiaa sen enempää miettimään.

Asia palasi mieleeni, kun joitakin aikoja sitten satuin näkemään netissä erään kyselyn. Siinä tiedusteltiin, mitä vaikutuksia eri ikäisenä lapsen saamisella on. Törmäsin taas tähän näkemykseen, että iäkkäämpi äiti pysyy nuorena. Pakkohan tässä nyt on myöhäsyntyisesti tarkastella asian paikkansapitävyyttä.

Katsotaanpa siis.

Olin kotona hoitovapaalla tytön ensimmäiset kolme vuotta. Mukava sattuma oli, että omakotialueellamme meiltä puolen kilometrin säteellä oli samaan aikaan kuusikin kutakuinkin saman ikäistä lasta. Niin lapsille kuin äideille oli seuraa. Kahvittelimme, tapasimme leikkipuistossa ja rullailimme vaunujen kanssa äiti-lapsikerhoon. Tilasimmepa kerran värianalyysin tekijänkin meille.

Suurin osa äideistä oli minua toistakymmentä vuotta nuorempia. Silloin moinen ikäero ei tullut mieleenikään eikä näyttänyt tulleen kenellekään muullekaan. Minkäänlaista vanha-äiti-fiilistä en tosiaankaan tuntenut. Lapsi oli suhteellisen rauhallinen ja riittävän hyväuninen. Sain vain nautiskella vielä kerran vauva- ja pikkulapsiajasta.

Kun olin viisikymppinen ja päälle, tytön luokan vanhempain toiminta työllisti mukavalla tavalla. Enemmän kuin mielelläni olin järjestämässä myyjäisiä, avustamassa näytelmän valmisteluissa, osallistumassa milloin luokan maalaukseen, milloin vessapapereiden raijaamiseen, milloin valtatien reunuksista roskien keräämiseen, rahan ansaintamielessä luokalle sekin.

Tyttären kahdeksan ensimmäistä kouluvuotta sujuivat näissä merkeissä. Monista vanhemmista, pääosa jälleen minua selvästi nuorempia, tuli kavereita, joistakin ystäviä ja joitakin tapaan vieläkin. Tunsin myös lapsen kaikki luokkatoverit, opettajasta puhumattakaan. Kun vanhempien yhteinen touhuilu loppui, aidosti jäin sitä kaipaamaan.

Luonnollisesti erilaisiin tytön harrastuksiin kuljettaminen oli ”harrastukseni”. Mies on tosin ollut meillä varsinainen Kuljetusvastaava, mutta on niitä hommia minullekin riittänyt. Minun osani oli myös tyttären nuoruusvuosina odotella yöllä tämän kotiintuloa. Mies vieressä veteli kaikessa rauhassa sikeitä. Enpä siinä ehtinyt, joskaan ei haluttanutkaan, ansiotyön ja kotitöiden lisäksi pyöriskellä oman navan ympärillä ja tunnustella kaiken aikaa, miltä nyt vaikkapa ikääntyminen tuntuu tai vetääkö tai kinnaako nyt sieltä vai täältä. Se vaara olisi voinut muuten olla noissa vuosissa lähellä.

Kun olin 58-vuotias, lukiolainen tyttöni halusi lähteä Chileen vaihto-opiskelijaksi. Miksi ei lähelle Espanjaan, espanjaa sielläkin puhutaan, yritin inttää. Ei kun ei. Äidin tehtäväksi jäi, paitsi tietysti käydä vanhempien valmennuksessa, huolehtia yhdessä miehen ja tyttären kanssa varustuksia. Erityisesti minun piti jännittää ja pelätä, miten tyttö siellä kaukana pärjää. Tärkeä tehtävä vuoden aikana oli yrittää saada lähetettyä tyttärelle hänen kaipaamaansa ruisleipää. Milloin sitä uhkasi tulli, milloin home. Edelleen oli muutakin ajateltavaa kuin minä itse.

Kun olin 61v, tytär pääsi ylioppilaaksi. Sen jälkeen tuli ensimmäinen ja ainut kerta tässä Kuopusprojektissa, kun olen hetken ikääni miettinyt. Katsoin itseäni juhlista otetulla videolla ja kyselin, että oliko sinne noinkin vanha ihminen kutsuttu.

Kun jäin eläkkeelle, olin 64v 8 kk. Opiskelijatyttäreni lähti Jyväskylän yliopisto-opinnoistaan vaihtoon, jälleen Chileen. Sain vuokrata hänen asuntonsa, kun aloitin Avoimessa yliopistossa kirjoittamisen opinnot. Monet opiskelutovereistani olivat arviolta yli 40 vuotta minua nuorempia, eikä tuntunut missään. Ei minulla, eikä heillä, uskallan sanoa. Erinomaisen fiksuja nuoria olivatkin. Opimme puolin ja toisin.

Mikä onkaan oman kokemukseni perusteella vastaus otsikon väittämään?

Iäkkäämpänä lapsen saaminen ei ole vähentänyt ikävuosiani, ei ryppyjen tulemisnopeutta, ei muitakaan vanhenemismerkkejä. Mutta se on aika ilmeisesti vaikuttanut suhtautumiseeni omaan ikääni. Ainakin siis siihen, että ikäni karttumista en ole noin niinkuin pääsääntöisesti miettinyt. Ikä ei ole oikein tuntunut miltään, kuten eräs kollegani asian on ilmaissut.

Lapsiperheen arki on antanut touhua ja sisältöä elämään. Lapsen kautta olen paljon ollut tekemisissä itseäni nuorempien vanhempien kanssa. Tytär ja ne tilanteet, joihin olen hänen kauttaan päässyt, ovat pitäneet, ellei nyt ihan nuorena, niin jotakin sinnepäin.

Kun luen nykyään jonkun julkisuuden henkilön  60-vuotissynttärihaastattelua, ensimmäinen ajatukseni on: ”Ai toikin on meikäläisen ikäinen.” Toinen ajatus tulee sitten vähän viiveellä: ”Ai niin, mähän olen tosin 10 vuotta vanhempi.” Ei huono lipsahdus.  Tutkimuksista tiedämme, että ikäkokemus on yhteydessä jäljellä olevaan elinaikaan. Kokemus nuorekkuudesta ennustaa keskimäärin pidempää ikää kuin ikätovereilla.