Nyt se alkoi! Herkuton helmikuu.

klo 15:36 | 1.2.2019

Tipaton tammikuu meni. Senkun vaan meni. Se ei ole minun juttuni, tippoja kun menee vähemmän kuin kohtuullisesti muutenkin. Ne saatan nauttia hyvällä omallatunnolla. Tammikuussakin, jos siltä tuntuu. Kaapit kyllä enemmän kuin pullistelevat alkojuomista. Matkoilta on aina pitänyt tuoda. Nääs, kun halvalla saa, niin pitää ostaa muinaisen Vilenin Sulon tyyliin.

Jo vuosia sitten Kuopus kyseli: Pitäiskö mun huolestua teidän viinan käytöstä, kun pulloja on aina näin perusteellisen paljon. Siihen oli helppo vastata, että huolestu sitten vasta, kun ne on tyhjiä. Tällä menolla perikunta saa aikamoiset lastit.

Mutta. Olkoot putelit.

Nyt aloitan herkuttoman helmikuun. Se tarkoittaa kieltäytymistä kaikesta makeasta. Ei kakkuja. Ei pullaa. Ei hilloja. Ei pikkuleipiä. Ei edes suklaata. Ei edes Hakasen leipomon pullakorppuja.

Juttuhan on niin, että joka päivä, siis joka päivä, syön enemmän tai vähemmän makeaa. Kahvin kanssa pullaa, pikkuleipää, keksiä. Ruoan päälle suklaata. Ja mitä nyt mahtaa kaapista löytymään. Joskus iltapalan jälkeenkin – suklaata. Toki ennen hammaspesua. Kiltti tyttö. Onneksi en välitä muista karkeista, suklaasta vain. Vierasvaraa pitää tietty pakkasessa ja kaapissa olla. Jos teen pikkuleipiä, laitan ne usein itseltäni piiloon jonnekin kaapin ylähyllylle. Olen kuitenkin erinomainen löytäjä.

Miksi tämä herkuton kuukausi?

Itseäni kiukuttaa välillä, kun huomaan käteni automaattiohjauksella tarttuvan vaikkapa suklaaseen, vaikka en ole niin meinannutkaan. Sama automaattiohjaus jatkuu suuhun asti. Sitten saattaa harmittaa. Herkut eivät tee hyvää painollenikaan, joka jalkaleikkauksen jälkeisissä ja myöhemmissä hermokivuissa nousi enemmän kuin säännöt sallii.

Nyt haluan katsoa, onko minulla minkäänlaista itsekuria. Kuulunko selkärangattomiin matelijoihin vai löytyykö tukirankaa? Olenko toimintaansa ohjaava viisas, varttunut nainen vai lehmänkenkä? Vai ihan lapatossu?

Hiukka hirvittää.

Lapsenlapsi on tulossa loppukuusta viikoksi. Hänelle nyt kuitenkin leivon jotakin herkkuja. Hänkin niistä tykkää. Mummilassa niitä täytyy saada, kun vielä lomallakin on. Saa nähdä, miten maltan olla itse maistelematta.

"Paastokuukauteen ” olen valmistautunut syömällä etukäteen Runebergin torttuja ja laskiaispullia, muuten olisin voinut jäädä niitä paitsi koko vuodeksi. Eilen vetäisin tuosta vaan puolitoista laskiaispullaa. Hyviä.

Maanantaina tarjosin Poltteella suklaakarkkeja Energiaklubilaisille, kun olin siellä viimeisen kerran. Olen nääs vaihtanut liikuntapaikkaa Konttiin, lähemmäksi kotia. Sen perustivat Poltteen parhaimmat valmentajat. Onneksi karkkeja jäi niin paljon yli, että olen saanut mussuttaa niitä innolla. Tarjosin niitä kyllä vieraallemme ja muutaman miehellekin. Hänelle vain muutaman. Itselleni tarjosin eniten. Saattaa olla, että taka-ajatuksenani olikin ostaa niitä niin paljon, että varmasti jää itsellenikin. Aika loistavaa itsepetosta.

Tiedän. Ei hyvää ennusta tällainen etukäteen mässäileminen. Herkuttomuuteenkin olisi ehkä paras laskeutua pikku hiljaa.

Joulun suklaakonvehdit ovat onneksi jo lopussa. Hyvä niin. Kaapissa on kyllä muutama Fazerin sininen. Tiedä häntä, pitäisikö minun ne laittaa piiloon. Ehkä ei. Niin hyvää piiloa ei olekaan, että en hyvänä etsijänä niitä löytäisi. Pikkuleipiä ja keksejä on niin paljon, että niitä en ole ehtinyt loppuun syödä. Täytyy vain pitää pintansa.

Katsellaan, miten eukon käy. Tuloksista raportoin sitten. Kävi miten kävi.

Onneksi helmikuu on vuoden lyhin kuukausi.

Siihen panen toivoni.

ps. Tänään nälkäisenä salitunnin jälkeen kaupassa käydessäni laskiaispullat suorastaan hyökkäsivät silmiini. Suljin silmäni. Ostin kahvin kanssa moniviljacroissantit.

herkuton kuukausi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Mervi

1/2 |

klo 13:59 | 3.2.2019

TSEMPPIÄ! Kyllä varmasti onnistut,ei epäilystä!
Ei onnistuisi minulta,juuri otin mustikkapiirakan uunista. Mukava kuulla ,mitä kaikkea hyvää sokerin vähentäminen tuo. Jospa siitä sitten innostuisi!

Anjakaarina

Liittynyt18.10.2015

klo 18:19 | 7.2.2019

Mervi, kiitos positiivisesta tsemppauksesta! Perästä kuuluu, sanoi torventekijäkin.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anjakaarina

Musikaalien lumoissa

klo 14:29 | 25.1.2019

1. Oopperan kummitus Kansallisoopperassa

Tätä englantilaisen Andrew Lloyd Webberin säveltämää suurmusikaalia pidetään maailman kuuluisimpana musikaalina. Kantaesitys on ollut Lontoossa 1986 ja ensi-ilta Helsingissä 2015. Näytäntökautena esitysten liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Koskaan aikaisemmin Kansallisoopperan historiassa ei ollut niin käynyt.

Olin vakaasti ajatellut mennä sitä katsomaan ja kuulemaan, mutta menemättä jäi, kun kuulin, että liput ovat lopussa. Ilahduin, kun huomasin, että viime marraskuussa Kummitus palasi ohjelmistoon pariksi kuukaudeksi. Esikoinen sai työmatkallaan Hesassa sen illan näytöksen viimeisen lipun ja oli aivan pähkinöissä! Silloin minullekin tuli hätä, että nyt lippu on saatava. Vielä enemmän hätäännyin, kun huomasin, että viimeinen näytös on jo tammikuussa ja lippuja on vapaana hyvin vähän. Apua, apua! Ihanat tyttäreni yllättivät minut antamalla lipun lahjaksi. Sain vielä Kuopuksenkin musikaaliseuraksi. A-luokan matka siis.

Ennen henkistä ravintoa ravitsemme itseämme aseman lähellä olevassa nepalilaisessa ravintolassa, Mount Everestissä. Vaikka mitään provikkaa en saakaan, kerronpa, että usean kokemukseni perusteella voin suositella. Ei kallista, eikä laajaa valikoimaa, mutta maittavaa. Jogurttipohjaiset Mangolassit ovat tooosi hyviä. Ehkä liiankin ruokaisia ruoan kyytipoikana, mutta menköön.

”Oopperan kummitus on näyttävä kauhuromanttinen spektaakkeli, joka on tulvillaan rakkautta, kiihkoa ja mustasukkaisuutta.” Näin kertoo musikaalitutkija Kaisa Paavolainen käsiohjelmassa. Totta on, vakuutan. Lisäänpä siihen vielä, että se on myös tulvillaan loistavaa, ihanaa musiikkia!

Keskeinen juoni lyhyesti kerrottuna: Oopperan Kummitus, Phantom (Kevin Greenlaw) on rakastunut Pariisin oopperan laulajaan Christineen (Iida Antola). Christine on puolestaan rakastunut varakreivi Raoul:iin (Olli Tuovinen), joskin Phantomkin häntä kiehtoo. Kolmiodraamahan siitä syntyy. Kummitus pelottelee oopperan väkeä saadakseen tahtonsa läpi. Näyttämömies löytyy hirtettynä ja kattokruunukin selittämättömästi tippuu.

Ohjaaja Tiina Puumalainen näkee käsiohjelman mukaan oopperan ensisijaisesti nuoren naisen, Christinen, kasvutarinana. En tiedä, taisin katsella ja kuunnella juttua vinosilmillä ja sivukorvilla, kun itselleni tuo tulkinta ei tullut päällimmäiseksi. Minua puhutteli vahvasti Phantom, joka kaipasi läheisyyttä ja rakkautta ja yritti lopulta sitä väkisin ja kiristämällä saada. Minusta pohjimmainen sanoma olikin juuri tämä jokaisen ihmisen läheisyyden ja rakkauden tarve. Kummituksella oli kasvovamma. Jollakin toisella voi olla jokin muu ”vamma”, joka vaikeuttaa kumppanin saamista. Onneton, onneton Phantom -parka.

Väliajalle saimme vähän muuta draamaa. Kuopus huomasi, että hänen pikkukengistään ratkesi toisen kengän sivusauma. Kävely niillä kävi mahdottomaksi. Hänestä tulikin sitten Paljasjalkaprinsessa. Ihme ja kumma, että kukaan Prinssi ei tullut kenkää sovittamaan. Nyt olisi ollut tilaisuus.

Muuten, jos olet löytänyt junasta Anna Kortelaisen kirjan Virginie, saat pitää sen. Se on lainattu Tampereen kirjastosta. Olen kuitenkin korvannut sen jo antikvariaatista neljällä eurolla ostamallani kirjalla.

2. Chess Svenska Teaternissa

Ihan joulun alla me Tampereen teatterin klubilaiset teimme retken musikaalia Chess katsomaan. Retken liput tulivat myyntiin ja maksuun jo alkusyksystä. Kun lähtöpäivä läheni, ajattelin, että oliko mun pakko näin joulun alle tällainen sopia. Ilmeisesti oli ”pakko” ja hyvä niin. Hieno reissu!

Itse teatteritalo loistaa kutsuvana. Sen loistoa ei himmennä edes edustalla tehtävät katutyöt. Miten minusta tuntuu, että vaikka olen tässä Suuressa Maalikylässä tavallisen usein käynyt, niin ikään kuin en olisi koskaan tätä Ruotsalaista teatteria Erottajalla Esplanadin puistossa, havainnut. Havaintovirhe, jos näin on.

Rakennus on vuodelta 1866. Se rakennettiin tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Arkkitehtinä toimi venäläinen Nicholas Benois. Sen jälkeen taloa on laajennettu ja peruskorjattu hiljattain, vuosina 2010-2012.

Ovella vahtimestari toivottaa tervetulleeksi. ”Ja, tack”, vastaan vaistomaisesti. Eikös tässä nyt olla ruotsalaisessa teatterissa? Vakuutan ilmeisesti tällä loistavalla kielitaidollani vahtimestarin, koska hän vaihtaa kieltä ja ruotsiksi kertoo, missä vaatenaulakot ovat. Kouluruotsillani, joka ei edes siihen aikaan ollut mitään pakkosellaista, ymmärrän ohjeet. Kyllä kannatti opiskella ruotsia! Totta puhuen, suomella saa hoidettua siellä kaikki asiat.

Voi härregyyd, että on kaunista! Aika pieni, mutta voi, miten kaunis! Parvekkeitakin on monta kerrosta, peräti neljä. Taidan olla tällaisen krumeluurin ystävä. Sali tuo mieleeni vahvasti Kansallisteatterin suuren näyttämön. Hienot kattomaalauksetkin molemmissa.

Entäpä itse musikaali? Vanhaa kamaa tämäkin. ABBAn Björn Ulveus ja Benny Andersson ovat säveltäneet musiikin. Kantaesitys oli jo vuonna 1986 Lontoossa. Uudelleen herätettynä muutoksia on tehty, tosin ABBA-miesten kanssa yhteistyössä. Svenska Teaternissa ohjaajana on Maria Sid.

Musikaalin tapahtumat sijoittuvat Italiaan, jossa on käynnissä shakin maailmanmestaruuskisan loppuottelu. Ottelijoina ovat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen edustajat.

Poliittiset tekijät ovat taustalla mukana, mutta ennen kaikkea tämä on rakkaustarina. Amerikkalaisen pelaajan manageri ja tyttöystävä Florence (Maria Ylipää) ja neuvostoliittolainen pelaaja Anatolij ( Alexander Lycke) rakastuvat ja suunnittelevat yhteistä elämää lännessä huolimatta Anatolij:n vaimosta. Hyvin ei käy, tai käy, riippuu, miltä kannalta katsoo. Ratkaisuun päädytään velvollisuuden ei rakkauden perusteella.

Visuaalisesti kaunista! Upeat tanssijat! Upea musiikki! Upeat laulajat! Tarina tempaisi täysin mukaansa! Vaikka shakista en mitään tiedä, jännitin kilpailijoiden puolesta siirtoja ihan sikana!

Teatterilta sai lainaksi kännykän, jossa oli tekstitys suomeksi. Epäilin ennakkoon sen toimivuutta. Turhaan epäilin. Tekstin vilkaisu kännykästä ei mitenkään haitannut esitykseen ja lauluihin keskittymistä.

Eivät saaneet siis rakastuneet toisiaan.

Seuraavana päivänä olin Tampereella elokuvateatterissa katsomassa Metropolitanin Oopperan esitystä La Traviata. Kuinka sattuikaan, siinäkään rakastavaiset eivät saa toisiaan. Loppu viimein Violetta jopa kuolee keuhkotautiin. Sitä seuraavana päivänä olin elokuvissa katsomassa Olavi Virran tarinaa. Siinä rakkaus hukkuu viinaan ja laulajan elämä menee muutenkin päreiksi.

Nyt tuli jo liikaa epäonnisia loppuja tälle tytölle! Olin ihan daun. Tahi ainakin melkein. Onneksi muistin, että kaksi kolmesta tarinasta oli vain satua. Helpotti vähän.

Musikaalien kuvat ovat käsiohjelmista.

Kommentit (0)

Anjakaarina

Saako sanoa?

klo 14:12 | 18.1.2019

Istuinpa päivänä muutamana eräässä iltatilaisuudessa. Vieressäni oli minulle ennestään tuntematon nainen. Syystä, jota tiedä en, kyseinen nainen alkoi kertomaan selvästi ylpeänä seuraavanlaista tarinaa.

Mulla on aina niin värikkäitä vaatteita ja takkeja, että ihan vieraat ihmiset tulevat jatkuvasti kehumaan, miten kauniin värikkäitä ne ovat. Helsingissäkin tullaan aina kehumaan. Ja miehetkin tulevat kehumaan.

Taisin nyökytellä ja hymistä. Joo-o, ajattelin. Jossakin määrin tutulta tuntuu. En ole vaatteissa BeessiBertta enkä HarmaaHilda. Värien suhteen otan ennemmin överit kuin vajarit. Kyllä tapetista pitää erottua. On mullekin kadulla tultu sanomaan kauniista takista. Ei nyt kuitenkaan jatkuvasti, eikä edes usein. Kunhan nyt joskus ja jouluna. Ei kuitenkaan koskaan Helsingissä. Eikä kukaan mies. Ohutta tarttumapintaa naisen kokemuksiin silti oli.

Kaikki siis hyvin tähän asti.

Mutta vierustoverin juttelu jatkui.

Juuri hiljankin yksi nainen pysähtyi kehumaan värikästä takkiani. Sanoin, että joo, on se ikävää, kun ihmiset kulkee yleensä niin tummissa, jopa mustissa. Tämä nainen oli samaa mieltä. Sitten sanoin, että sullakin on just tollanen kamalan musta takki. Ei mitään värejä. Lähti nainen äkkiä jatkamaan matkaa.

Päälle päätteeksi vieruskaverini ponnekkaasti totesi:

Saan minäkin sanoa hänen vaatteistaan, kun hänkin sanoi minun.

Hupsista! Mites tää juttu näin käänty?

Melkein jähmetyin siinä vieressä. Ai kauhistus ja huhhuh! Mieleeni tuli ne monet kerrat, kun olen tuntemattoman kaunista vaatetta kehunut. Ei paljonkaan ole aikaa, kun teatterista autolle kävellessäni edelläni kulki nainen, jolla oli aivan ihanat värit takissaan. Taisin jopa kiirehtiä askeleitani, että saisin hänet tavoitettua. Kohdalle tullessani sitten kerroin, miten harvinaisen kauniin värinen hänen takkinsa on. Nainen hymyili ja kiitti. Ei sanonut edes, että kiitos vaan, mistähän sullekin saatais yhtä kaunis.

Olen naiviudessani kuvitellut, että ihminen ilahtuu tällaisesta kohteliaisuudesta. Minä ainakin ilahdun. Mutta onko tässä nyt odotettavissa, että saatan saada vastaani jotakin ikävää kommentointia omista kuteistani? Onko parasta pitää suu supussa?

Vasta tilaisuuden jälkeen kotona tajusin (kun piuhani ovat välillä pitkät), miksi vieruskaverin kommentti saan minäkin sanoa, ei oikein rimmannut tilanteeseen. Ei kai se nyt niin voi mennä, että kehujen saaminen oikeuttaa negatiiviseen kommenttiin toiselle. Eihän?

Jäin kyllä miettimään sitäkin, että lasketaanko vaatteiden kehuminen toisen ulkomuotoon puuttumiseksi ja onko se siten vallan sopimatonta? Vaikeeksi menee.

Saako siis sanoa?

vaatteiden värit

Kommentit (2)

Käyttäjä2325

Liittynyt2.3.2017

1/2 |

klo 19:45 | 19.1.2019

ilman muuta . Ne jotka haluavat välttyä kohteliaisuuksilta, pukeutukoot säkkiin. Tässä asiassa meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa muilta monilta muilta kulttuureilta.

Värikästä vuodenjatkoa toivottaen,

Tarja

Tarja Porkka Knudsen

Anjakaarina

Liittynyt18.10.2015

klo 14:42 | 25.1.2019

Kiitos Tarja kommentistasi! Hassua, mutta juuri eilen apteekissa yksi nainen tuli lähempää katsomaan takkiani ja kehumaan sitä kauniiksi. Iloisena kiittelin. Itsekin pidän siitä kovasti. Naisen kommentti tuntui kivalta. Ei yhtään pahalta. Jatketaan vaan tällä linjalla, eikö? Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Anjakaarina

Oodi - Helsingin helmi

klo 12:22 | 12.1.2019

Seison maineikkaan uuden, jo etukäteen runsaasti kehutun Helsingin keskustakirjaston, Oodin pihamaalla.

Kyllä. Kaunis, kaunis on! Ulkomuoto on kuin koru. Tulee tunne, että rakennus voisi lähteä liitelemään. Tahi kyntämään valtamerta. Kirjoja lukiessaanhan voi matkustaa ja liitää mielessään mihin vain. Muoto sopii siis paremmin kuin hyvin.

Oodi on lähellä rautatieasemaa ja Musiikkitaloa. Hesassa kulttuuririennoissa käydessäni olen jo saanut ihailla tätä lentävää mattoa joitakin kertoja. Illan hämärässäkin.

Oodin avajaiset olivat joulukuun viides päivä. Me visiteerailemme miehen kanssa siellä kolmantena aukiolopäivänä. Kaikki ei ole vielä ihan valmista. Ulkokuorikin vielä vaatii osittain entraamista. Kolmesta kerroksesta vain kolmas, kirjastokerros on auki.

Taloon sisään astuessa on vastassa iso, avara, tyhjä aula. Mahtaakohan tähän jotakin täytettä tulla? Aulan toisessa päässä on tila, jossa perheitä on leikkimässä. Lieneekö tämä se Varhaiskasvatuksen oma alue, joka pohjapiirroksessa on nimetty?

Talosta on tulossa valtava monitoimikeskus. Ensimmäisessä kerroksessa tulee olemaan esimerkiksi elokuvateatteri, ravintola ja vuokrattava auditorio. Toiseen kerrokseen tulee muun muassa mahdollisuus musiikin soittamiseen ja äänittämiseen, elokuvan tekoon, pelaamiseen sekä vaikka ruokakurssien järjestämiseen keittiötiloissa.

Johan on monipuolista. Luulisi että käyttöä tulee olemaan.

Kävelemme kiertävää portaikkoa ylös kirjastokerrokseen. Portaikon kaiteissa on kirjoituksia, jotka kertovat, keille kaikille kirjasto on tarkoitettu. Ihan meinaa rappusiin sumaa syntyä, kun täytyy tiirailla nimiä. Bongaan sieltä itseeni sopivia: tavallinen, lukupiiriläinen, aikuinen, kotikokki, kiireetön. Hajamielinenkin voisi sopia. Astraaliolento, prinsessa tai kuollut ovat ehkä erikoisimmasta päästä kirjastokävijöitä.

On avaruutta. On tilaa olla ja hengittää. Voi istuskella siellä tahi täällä Lukukeitaissa. Voi ostaa vaikka kupin kahvia kirjaston keskellä olevasta kahvilasta.

Ihmettelen valokuvia katsoessani, että oliko siellä käydessämme noin paljon ihmisiä. Ei se tuntunut siltä. Tämäkin kertonee jotain tilasta.

Mies, jolle Luoja on suonut pituutta enemmän kuin on oikeus ja kohtuus, äimistelee ja harmittelee hyllyköiden mataluutta. Siinä saa kaiken aikaa kumarrella ja taivutella itseään, kun tiettyä kirjaa hakee. Totta on, että silmämääräisesti muistellen korkeus saattaa olla vielä matalampi kuin meidän Metson lastenosastolla. Muisti voi tietysti aina pettää. Mataluudella on toki puolensa. Avaruuden tuntu lisääntyy. Pystyy myös helposti huomaamaan, missä lapsi tai muu kirjastoseuralainen seikkailee.

Kirjastosalin päässä voi nousta portaita tasanteelle. Portailla on oikein luvan perästä mahdollista istuskella. Tyynyjäkin kun on sitä varten. Jos oikein ymmärsin, tasannetta kutsutaan Kansalaisparvekkeeksi. Sieltä avautuu seinän kokoisista ikkunoista esteetön näkymä ulkomaailmaan. Tasanteen toiselta puolelta voi nousta ylös tai laskea alas portaiden sijasta puista luiskaa pitkin.

Kysyn kirjastovirkailijalta, mitä varten luiska on tehty. ” Ihan vain huvin vuoksi”, vastaa hän hymyillen. Onpa ihana vastaus! Ei kaiken tarvi aina olla niin rationaalista. Lausahduksesta tulee mieleeni Viulunsoittaja katolla- musikaalin köyhä maitokauppias Tevje, joka laulussaan haaveilee talosta, jossa "Yhdet portaat veis ylöspäin ja toiset toisi alaspäin. Ja yhdet huvin vuoks ei minnekään”. Jos olisin lapsi, luiskaa pitkin kyllä varmana laskisin pyllymäkeä. Talvihaalarissa voisi olla riittävä luisto.

Saattaa tuolla luiskalla olla käytännöllisempikin tarkoitus, mietiskelen. Pääseehän sitä myöten maisemia ihailemaan myös lastenrattaiden kanssa ja pyörätuolilla. Ellei sitten ole liian jyrkkä.

Kirjastosalin salin toisessa päässä on Lasten maailma, lapsille ja perheille tarkoitettu alue kirjoineen, satuhuoneineen ja tapahtumatiloineen. Sielläkin on vastaava tasanne istuskelurappuineen.

Täällä on myös taideteoksia lasivitriineissään. On Joakim Sederholmin pitkäkoipinen Kajsa ja Emma Hellen Koralli. Ehkä erikoisin on viime mainitun tekijän Tyttö, joka muuttui ruusupensaaksi. Ei ihan yksinkertaisia taideteoksia. Pällistelen Ruusupensastyttöäkin hyvän aikaa ymmärtääkseni. Teokset sopivat kyllä hyvin einiinyksinkertaiseen kirjastoon. Nimilappujen mukaan teokset ovat HAM:n eli Helsingin taidemuseon omaisuutta.

On siinä hesalaisille kirjastoa. On. On. Etukäteen jossakin lehtijutussa moitittiin, että kirjojen määrä siellä on suhteellisen vähäinen. Teoksia on ollut avajaisten aikaan runsaat satatuhatta. Kovalta määrältä tuntuu. Niin tai näin, mutta nyt jo hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Joulukuun loppuun mennessä teoksista oli lainassa noin puolet. Mietinnän alla on, pitääkö ostaa lisää teoksia. Näin kertoi Helsingin sanomien jutussa erikoiskirjastovirkailija Pekka Turunen. (HS 8.1.19)

Jokin aika sitten lehdessä kerrottiin kiinalaisesta, Pekingin lähellä olevasta, uudesta hienosta kirjastosta, jossa kovasti otettiin selfieitä. Siinä salissa kirjoja oli monessa tasossa, joihin noustiin portaita. Hienolta näytti kuvassa. Harmi vain, että oikeita kirjoja siellä ei ollut. Oli vain kuvia kirjoista. Kyllä Oodi voittaa tällaisen feikin mennen tullen. Totuuden nimissä on sanottava, että tässä kiinalaisessa kirjastossa opuksia oli kuitenkin 600.000. Missä ne sitten olivat, se jäi minulle epäselväksi. Eivät ainakaan tässä selfiehuoneessa. Jossakin.

Upea on hesalaisten uusi talo Kansalaistorilla. Yhtä vain ihmettelen. Miten tämän pytingin nimi on kirjasto? Kirjastohan on hätinä kolmasosa tiloista. Eikö sen pitäisi olla Monitoimimaja, Yhtäjatoistatalo, Ihmistouhula, Kansalaistorppa, Ihmislinna, Harrastehalli, Kaikkienkota tai jotakin muuta vastaavaa? Jahka hesalaiset rupeavat nimen vaihtoon, niin minuun saa ottaa vapaasti yhteyttä. Täältä pesee lisää ehdotuksia.