"Ei me kaikki voida saada täydellistä elämää", todetaan Nämä onnemme päivät- näytelmässä

Niin totta. Miten viisaasti näytelmässä  Minna Hokkanen Patriciana sen sanookaan miettiessään elettyä elämäänsä ilman kumppania.

Irlantilaisen Deirdre Kinahan käsikirjoittama Nämä onnemme päivät tuo eteemme monta muutakin tuttua havaintoa, ainakin meille jo enemmän peräseinän puolella talsiville. Suomen kantaesitys Tampereen työväen teatterin Kellariteatterissa on siksi hyvin perusteltua.

Pentti Helin Séan Ceabhruillina ja Minna Hokkanen Patricia Whelanina tapaavat hoivakodissa. Vähitellen Séanin alkupenseydestä huolimatta he ystävystyvät. Séan oletettavasti on ollut paikassa jo pidempään ja hyväksynyt tilanteensa. Tai alistunut. Hänen kumppaninsa Tom ei jaksanut enää hänen muistamattomuuttaan ja sen mukanaan tuomia hankaluuksia. Näytelmän edetessä käy ilmi, että Tomilla on uusi rakas.

Patricia arvelee olevansa vain jonkin aikaa paikassa. Hän asuu siskonsa Nooran kanssa. Kohtauksia aiheuttava sairaus on saanut Patrician suostumaan hoivakotiin tuloon, tokikin vain siksi aikaa, kun tauti saadaan lääkkeillä kohtauksettomaksi.

Sean istuu pyörätuolissa. Patrician patistelun seurauksena hän pääsee pyörätuolin vaihtamaan rollaattoriin. Patricia on muutenkin aktiivinen. Hän valittaa puutteista hoivakodissa. Tosin niillä ei liene mitään vaikutusta. Hoitomaksut ovat kalliita. Niinpä. Siksi Noora ja Patricia pelkäävät, että he joutuvat myymään talonsa.

Näytelmä koskettaa. Ajatteluttaa. Masentaa, sanoo aviohenkilö. Niinkin. On hyvä, että toista tuntia kestävässä näytelmässä ei ole väliaikaa. Tiivis tunnelma, joka täydessä katsomossa on, ei pääse lässähtämään.  Pentti Helin ja Minna Hokkanen tekevät hienot, uskottavat roolit. Etenkin  Heliniä olen nähnyt vuosien mittaan monissa rooleissa. Olen voinut vain ihastella hänen kykyään muuntautua niin monenlaisiksi roolihenkilöiksi.

Moni asia näytelmässä on niin tuttua arkielämästä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan. Ystävät kaikkoavat, etenkin muistisairaan läheltä. Hoivakodeissa ei muutenkaan paljon vierailijoita käy, olen ollut havaitsevinani. Itseasiassa vanhuushan onkin tarttuva tauti. Vanhenemiseen ”sairastuu” jokainen, jos tarpeeksi kauan hengissä pysyy. Miten ihana olisikaan, jos vanhojen, yksinäisten ihmisten välille syntyisi aitoa ystävyyttä, kuten näytelmässä. Vaikka sitten hoivakodissa.

”Ei me kaikki voida saada kaikkea! Ei me kaikki voida saada täydellistä elämää!” En usko että kenelläkään on täydellistä elämää, vaikka sellaisen kuvan joku haluaisi antaakin. Silti ajattelen, että ei olisi liikaa pyydetty, jos hoivakodissakin joskus voisi nähdä ystäviään, vaikka kaikkea ei olisi koskaan saanut. Patrician Noora-siskoakaan ei näy. Hän kyllä sanoo olevansa tulossa, mutta ei tule. Séanin siskontytön sanotaan kuitenkin käyvän autolla setäänsä katsomassa. Ja onpa hän tuonut sedälleen leivoksiakin.

Vanhemmiten ihminen usein miettii elettyä elämäänsä, niin Séan ja Patriciakin. Séan rakastaa edelleen Tomia ja Tomin poissaolo tekee kipeää. Niin kipeää, että siitä on vaikea puhua Patriciallekin. Patricia toteaa, että hänellä on vain Noora. Kun tautikohtaus taas kuitenkin tulee, hän ajattelee jo sitäkin, että olisi parempi päästä pois. Ajatus lienee tuttu joillekin vanhuudessa oikeassa elämässäkin.

Niin elämänmakuista vanhenemista! Ainoastaan yllättävä loppukohtaus menee minusta överiksi. 

Kun Patricia pyytää Séania kanssaan lähtemään hoivakodista pois, Séan sanoo:

” Mulla ei oo voimia”. ”Mihin”, kysyy Patricia. ”Elämään”.

Näytelmän kuvat Tampereen työväen teatteri/Kari Sunnari