Istun lumoutuneena - siis, kyllä- lumoutuneena- Tampere-talon isossa salissa. Tuijotan ja kuuntelen lavalla steppaavaa lyömäsoittaja Martin Grubingeria. Taustalla häärii kapellimestari Santtu-Matias Rouvali sinfoniaorkestereineen, mutta nyt en välitä heistä paljonkaan. 

Itävaltalaissyntyistä Grubingeria kutsutaan lyömäsoitinvelhoksi. Ei siis mikään ihme, että minä olen melkein transsissa. Pää nyökkii ja jalka vispaa ja mitä muuta mahdankaan elehtiä. Tietääkseni suustani ei kuitenkaan tule mitään asiaankuulumatonta. Vähintään hurmiossa taitaa olla lähes koko sali. Ainakin lopussa aplodit ovat valtaisat, ei, raivoisat ja äänekkäät. Pomppaan pystyyn osoittamaan suosiotani hetkeäkään epäröimättä. Niin tekee suurin osa muistakin kuulijoista.

Ympäri maailmaa konsertoinut, 34-vuotias Grubinger soittaa John Coruglianon Conjurer-lyömäsoitinkonserton. Osien nimet ovat Wood,Metal ja Skin. Nimien mukaisesti lavan etureunalla on pitkä rivi niin puisia kuin metallisia lyömäsoittimia ja nahkakalvoisia rumpuja. Alussa pelkään, että korvistani menee kuulo, jos hän täysillä paukuttaa monia, isoja rumpuja. Ei, isoimmat rummut saavat pääasiassa hellää kosketusta. Raivoisaa rummutusta tulee sitten välillä pienemmillä rummuilla.

Grubinger valmistautuu esitykseen kuin voimailija. Hän hieroo pussukasta käsiinsä valkoista jauhetta, talkkia arvatenkin. Toimenpide on varmasti tarpeen, että neljäkin kapulaa pysyy samanaikaisesti hyppysissä. Soittaja hikoilee kuin meikäläinen salilla: hiki tippuu välillä lattialle asti. Enpä ihmettele. Meno on tosi vauhdikasta.

Olihan siinä eilisillan konsertissa filharmonikkojen soittamana Stravinskyä ja Sostakovitsiakin. Hyvin soittivat, mutta kyllä ilta oli Grubingerin!

Väliajalla puolitamme miehen kanssa olutpullon. Tamperelainen pienpanimo tuottaa Tam ja Pere-olutta leijonanaamaisin etiketein. Tamperetalon paikalla vanhassa teurastamossa oli eläintarha vuosina 1964-1972. Alkusysäys tuli Puolasta lahjoitetuista leijonista, jotka saivat nimet Tam ja Pere. Myöhemmin sinne hankittiin muun muassa susia ja apinoita. Hämärä muistikuva paikasta on itsellänikin. Tilat ja aika ajoivat sitten eläintarhan ohi. Leijonat siirrettiin Kålmordenin eläintarhaan. Tam-leijona kuoli kuljetuksen aikana. Että on meillä ollut eläintragedia jo ennen delfiinejä. Somekohu vain puuttui.

Kotiin ajellessamme mietin, että takuuvarmasti musiikki on jumalten lahja meille maan matosille. Huono juttu on vain, että ainakin täällä totumme niin upeisiin esityksiin, että kohta ei kelpaa enää mikään. Samat musiikkijumalat varjelkoot meitä mokomalta nirsoilulta!

ps. Grubingerin kuva on lainattu Tampere-talon nettisivuilta