Kirjoitukset avainsanalla hyväksyntä

Näin vanha kansa on väittänyt.

Niin kuin taivaassa näytelmässä Tampereen Työväen teatterissa kateus vei kateuden kohteelta viran ja itseltä vaimon. Kun kadehtii toiselta jotain, saattaa oikeastikin samalla menettää jotain, jota jo itsellä on.

Taannoin iltapäivälehdessä kyseltiin julkkiksilta, mitä tai ketä he kadehtivat. Lähes kaikki vastasivat, että kateus on täysin tuntematon tunne itselle. Taisivat olla yli-ihmisiä. Meillä tavallisilla tallaajilla kateus on yksi inhimillisistä tunteista, jota jokaiselta joskus löytyy. Itse olen esimerkiksi pysyväiskateellinen niille, jotka ovat hyviä nukkujia. Ohimeneviä kateuden tunteita saattaa tulla ja mennä.

Kateus ei ole sinänsä hyvä tai paha tunne. Olennaista on se, mitä se saa ihmisessä ja ihmiselle aikaan. Pahimmillaan se saa ihmisen toimimaan vahingoittaakseen kateuden kohdetta. Samalla katkeroittaa itsensä.Parhaimmillaan ihminen tunnistaa tunteen taustat ja kenties miettii miten itsekin omalla toiminnallaan voisi saada sitä, mitä toiselta kadehtii. Aste-eroja kateuden määrässä ja laadussa toki on eri ihmisillä. Tyytymättömyys omaan elämään ruokkinee kateutta.

Näytelmässä kateutta voimakkaampi voima oli kuitenkin toisten, erilaistenkin ihmisten hyväksyminen. Siitä syntyi luottamus ja yhteishenki pienessä kyläyhteisössä. Tarvittiin vain muualta tullut motivaattori, joka kuoroa harjoittaessaan sai ihmiset voimaantumaan. Tai vain ja vain. Edes näytelmässä tämä ei tapahtunut sormia näpäyttämällä, saati sitten oikeassa elämässä.

Kuten yllä olevasta saattaa päätellä, näytelmä herätti itsessäni vahvoja tunteita. Lopussa oli jotain ihmeellistä sumuakin silmissä. Näytelmä ja sen sanoma on mietityttänyt itseäni useana päivänä esityksen jälkeenkin. Luottamus, kuunteleminen ja oman äänen löytäminen sopinee tavoitteiksi, paitsi näytelmän kuorolaisille, myös yleensä ihmisyydessä.

Joillekin tarina voi olla tuttu saman nimisestä elokuvasta. En käy selostamaan näytelmän sisältöä sen enempää, jos vaikka joku aikoo mennä sitä katsomaan. Suosittelen enemmän kuin lämpimästi!

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat