Jonotan marketissa vaa`alle punnitakseni banaaneja. Edessä arviolta kuusikymppinen, lippalakkimies punnitsee – myös banaaneja. Ihmettelen, kun hän laittaa toisen numerokoodin kuin mitä banaaneilla on. Rupean kiertelemään banaanilavaa. Jospa siellä on toisen hintaisia, jopa halvempia tuotteita, kuten toisinaan on. Ei ole.

Samassa huomaan, että mies lähtiessään nappaa lisää banaania jo punnitsemaansa pussiin. Homma käy niin näppärästi, että en olisi sitä edes huomannut, ellen olisi jäänyt taivastelemaan banaaniasiaa.

Mitä? Tämähän on selvä näpistys! Todennäköisesti hän oli hinnankin laittanut jonkun halvemman tuotteen mukaan, tajuan.

Mietin hetken, ilmoitanko henkilökunnalle. Päässäni alkaa soida vanha lapsena käytetty lällätys: Kantelupukki kaakattaa, ettei rauhas saa maatakaan.

Vanhanaikaisesti rehelliseksi opetettuna ja lähes koko elämäni jopa tyhmänrehellisenä toimineena suuntaan kuitenkin lähistöllä olevan myyjän luo ja kerron tapauksen.

Mitä tekee myyjä? Selittelee, miten tällaista aina joskus tapahtuu jatkaen hommaansa. Ei sille mitään voi. Kun ehdotan, että voisihan miehen banaanit vaikka punnita, sanoo hän, että ei kaikkien banaaneja voi punnita. No, mitäpä minä. Totean, että hinnoissahan me muut sitten maksamme kaikki näpistykset. Niinhän se on, myöntelee empaattisesti myyjä.

Myyjän suhtautuminen ällistyttää minua niin paljon, että laitan sähköpostiviestiä kauppiaalle. Kerron taas näkemäni ja myyjän reaktiot. Haluan tietää, onko tämän kaupan yleinen suhtautuminen näpistyksiin. Samalla muistutan siitä, että nuorten näpistyksistä kyllä kerrotaan jatkuvasti, mutta unohdetaan se, että kyllä osassa vanhempiakin sitä vikaa löytyy.

Kauppias vastaa samana päivänä iltakymmenen jälkeen. Kaupalla on tiukka suhtautuminen näpistyksiin ja varkauksiin. Tällaisessa tilanteessa myyjiä on opastettu ottamaan yhteyttä myymäläetsivään. Kauppias haluaa tietää kaupassa asiointiaikani ja myyjän tuntomerkit.

Vastauksessani kerron kaupassaoloaikani. Myyjän tuntomerkkejä en juurikaan edes osaisi antaa. Myyjän jäljittämisen sijasta kehoitankin kauppiasta kertaamaan pelisäännöt kaikille myyjille.

Oma toimintani jää itseäni yhtä paljon rassaamaan kuin myyjän toiminta. Olisiko minun pitänyt olla kuin en olisi mitään nähnytkään? Siinä tapauksessa olisin hyväksynyt toiminnan. Omaatuntoani rauhoittaa, että ilmiannostani huolimatta mies ei jäänyt kiinni. Ei ainakaan minun toimestani.

Ystäväni kysyy, oliko mies köyhän näköinen. Sisäänrakennettuna mielestäni oli ajatus, että köyhällä on oikeus varastaa. Siinäpä taas kiperä, eettinen kysymys. Jos on köyhä, onko oikeus varastaa? Miehen taloudellisesta tilanteesta en saanut kylläkään mitään vinkkiä.

Kokemus opettaa. Taidan kauppareissuilla pitää jatkossa silmäni tiukasti omissa ostoksissani. Silloin en ainakaan näe mitään epämukavaa. Ei tarvitse painia hankalien eettis-moraalisten ongelmien kanssa. Ainoa ongelmani on kenties se, ostanko Oltemannia vai Edamia.

Tuntuupa mukavalta ajatukselta!