Kävely on aina hyväksi, väittävät. Sauvoilla tai ilman. Etenkin sauvoilla.

Sauvailuseurakseni liittyy pian ratikka. Se menee tosin omissa sfääreissään. Sen verran kuitenkin ääntelee, että päätään kääntämättä sen tietää menevän.

Jonkin kokoisen nyppylän alla mies heittää: Tuonne et jaksa kiivetä.

Ai minä vai? Ai en jaksa vai? Ja lähden kapuamaan. Totta puhuen olin aikeissakin mennä tuonne Golgatanmäelle ristejä katsomaan. Eikähän se nyt ole suoritus eikä mikään, minkä mieskin tietää.

Oikeasti kyseessä on lahopuumaisemataideteos Woodhenge. Siihen on käytetty ratikan tieltä kaadettuja puistolehmuksia. Teoksen esikuvana on Etelä-Englannin esihistoriallinen Stonehengen monumentti. Olkoon niin tai näin. Minusta ne ovat alusta asti näyttäneet Golgatan risteiltä. Vaikka sattumoisin en ole Golgataa ja ristejä oikeasti koskaan nähnyt.

Sieltähän se taas tulee se lehmusten tappaja. Ratikka. Hervantaan matkaavat tai sieltä tulevat saavat ihan ilmaiseksi nautiskella mennen tullen tästä teoksesta.

Stonehengen mukaisesti lehmusten runkoja on niputettu ja laitettu kehämuodostelmaan. Netissä kerrotaan, että maisemataideteos tarjoaa kodin lahopuulajeille. Lahopuut puolestaan tarjoavat elinympäristön monille sienille, hyönteisille ja linnuille. Että ilmeisen hyödyllisiä. Alueelle on tulossa opastaulu. Varmaankin vasta joskus suvemmalla.

Eteenpäin on elävän mieli. Tavoitteena on pienen metsikön polku.

”Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää, täytyy mennä läpi”, lauletaan lasten laulussa Leijonaa mä metsästän. Onneksi tämän esteen yli voi mennä. Olisi voinut alikin ryömiä. Kiertämismahdollisuutta en tullut tutkineeksi. Läpi meneminen olisi ollut mahdotonta.

En ole varsinaisesti mikään työkseni puita halaaja. Mutta jos ihana, iso, vanha kuusiherra sitä tuntuu tarvitsevan, niin halaanhan minä. Halaan toki. Ihan mielelläni.

On. Kaunista on. Talvinen, luminen metsikkö.