Kirjoitukset avainsanalla Eevan kirjaklubi

Olli Jalonen istuu rauhallisena nojatuolissaan Eevan päätoimittajan, Mari Paalosalo-Jussinmäen haastateltavana. Minä istun yhtä rauhassa omassa tuolissani ja katselen läppärin kuvaruutua samalla kuunnellen haastattelua.

Jalonen on monien muiden kirjailijoiden tapaan ollut innokas kynäilijä jo pienenä. Äitiään hän pyysi lähettämään kirjoituksiaan kilpailuihin. Apu- lehteen hän kirjoitti kauneimmasta koivunlehdestä, mutta ei päässyt palkinnoille. Murrosiässä Jalonen aloitti sitten kaunokirjallisen kirjoittamisen. Siitä huolimatta hänen nuoruuden ammattitoiveensa oli geologi.

Joku on joskus sanonut, että jos haluaa osata kirjoittaa, täytyy lukea paljon. Jalonen luki etenkin lapsena. Aku Ankka oli hänelle pikkupoikana tärkeä. Kirjat hän kävi sarjamaisesti läpi, esimerkiksi kaikki Viisikot. Hän haaveili eläkkeelle pääsystä jo 7-vuotiaana. Mielikuvissaan hän silloin saattaisi vain lukea Aku Ankkoja ja syödä kurkkuvoileipiä. Jaa jaa. Eläkkeelle Jalonen ei ole vieläkään jäänyt. Ankat ja kurkkuvoileivät pääajanvietteenä saavat siis edelleen odottaa.

Nykyään Jalonen sanoo olevansa hidas lukija. Lukemiseen kelpaavat niin uudet kirjat kuin vaikkapa kirjat 30-luvulta. Parhaillaan hän lukee Iida Rauman Finlandia voittajaa Hävitys. Samaan aikaan on luettavana tietokirjoja.

Stalker-vuodet on Jalosen viime vuonna julkaistu kirja, joka oli Finlandia ehdokkaanakin. Kirja kertoo opiskelijasta, joka palkataan Tampereen yliopistolla tarkkailemaan tiettyjä ihmisiä ja raportoimaan heidän tekemisistään. Vakoilu seuraa sitten häntä myös myöhemmin elämässä. Jalosen mukaan vastaavan sorttisia, puolivirallisia urkintasysteemejä on ollut oikeassakin elämässä.

Haastattelija kysyy Jaloselta, onko kirjassa autofiktiosta kyse. Monet päähenkilöön liittyvät asiat ovat samoja kuin Jalosella: kotoisin Hämeenlinnasta, opiskellut Tampereen yliopistossa ja työskennellyt Indonesian lähetystössä. Autofiktion Jalonen kiistää, mutta sanoo tahallaan ottaneensa tuttuja faktoja mukaan. Hän tuntee aikakauden, joten saattoi käyttää omia muistojaan. Tosin, mitä enemmän hän on kirjoittanut, sitä enemmän tulee kirjoihin kuulemma omia piirteitä mukaan.

Olen lukenut monia Jalosen kirjoja ja tykästynyt niihin. Ihailen hänen taitoaan kirjoittaa ja hänen perehtyneisyyttään asioihin. Stalkerista kiinnostuin heti siksi, että siellä alkupuolella liikutaan tutuissa paikoissa ja tutuilla laitoksilla Tampereen yliopistossa. Siellä sitä minäkin olen palloillut ja jopa samoja aikoja 1970-luvun alussa. No, tapahtumat kirjassa siirtyvät pian muualle, mutta mielenkiinto kirjaan minulla säilyi loppuun asti. Hieno kirja, kuten edellisetkin Olli Jalosen teokset.

Kirjailija ei kuulemma ensin pitänyt päähenkilöstään, mutta sitten tykästyi. ”Kun kirjoittaa henkilöstä paljon, sen lähemmäksi se tulee itseä”. Luin netissä jonkun Kirjallisuuden ystävissä kirjoittavan, että hän ei pitänyt päähenkilöstä, kun tämä oli niin vaisu. Minä taas ajattelen, että sellaisia otteettomia ihmisiä on juuri helppo saada narutettua yhteen jos toiseenkin hommaan. Tosielämässäkin.

Jalonen on ahkera mies. Talvella päivät alkavat kello kuusi. Hän kirjoittaa tauottaen niin pitkään kuin mahdollista. Ei kuitenkaan niin pitkään, että jälki on huonoa. Loppuiltapäivä ja ilta kuluu tarkistuksiin. Kun kirjoitusrupeama on päällä, silloin työpäivä on jokainen viikon päivä. Siitäkin huolimatta, että kuukausien jälkeen se rupeaa puuduttamaan.

Kirjaa kirjoittaessaan Jalonen puhuu tekstiään ääneen. 80-luvulla lääkäri kielsi sen, koska äänihuulet olivat kärsineet. Edelleen hän mumisee tekstin, ei pääse siitä eroon.

Koska työ on yksinäistä, palaute on tärkeää. Siihen ei kuitenkaan kannata lukkiintua, sanoo hän. Negatiivinen palaute ei ole henkilökohtaista. ”Lukija lukee tekstiä, ei minua”. Palkinnotkaan eivät Jalosen mukaan koske häntä ihmisenä, vaan teosta. Niiden ei kannata antaa vaikuttaa suunnitelmiin, jotka ovat mielessä.

Puoliso Riitta Jalonen on hänkin kirjailija. He ovat olleet yhdessä jo 19-vuotiaasta, nyt jo 50 vuotta. Kumpikin pitää kirjoittamisensa itsellään. Vasta siinä vaiheessa, kun itse alkaa lähestyä kustantajaa, puolisokin saa käsikirjoituksen luettavakseen.

Jalonen on akateemisestikin ansioitunut henkilö. Hän tekiväitöskirjan vuonna 2006 aiheena assosiaatiot kirjoittamisessa. Sitä ennen hän kirjoitti lisensiaattityön yhteiskuntatieteissä. Sen jälkeen kaunokirjallinen kirjoitus tuntui kevyeltä, ” oli vapauden valtakuntaa.”

Äänikirjat eivät ole Jalosen juttu. Hänestä ne ovat huono asia, jos ne syövät perinteistä lukemista. Jos taas ne tuovat uusia lukijoita kirjojen pariin, ovat hyvä juttu.

Kaikkien pitäisi Jalosen mielestä lukea Antti Hyryltä: Maantieltä hän lähti. Se on vain kaksi sivua pitkä, joten sen jokainen jaksaa.

Jalonen on siinä mielessä taikauskoinen, että ei halua puhua etukäteen, millaista kirjoittaa. Kuunnelma on kuulemma nyt työn alla, mutta millainen? Sitäpä hän ei kerro. Aikanaan kuulemme.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämän päätöksen teatterintekijä Juha Hurme kertoo tehneensä jo lapsena katsellessaan vanhempiensa työnteko. ”Se on paras tekemäni päätös.”

Tämän ja paljon muuta Hurme kertoo netissä, Eevan heinäkuun kirjaklubissa. Haastattelijana on Eevan toimituspäällikkö Anna-Leena Jalava.

”Opiskelin, mitä halusin. En koskaan valmistunut, mutta sain tietoa. Nyt olen unelma-ammatissa. Oon leikkimässä.”

Kyllä minäkin haahuilijoita olen tuntenut, joille se ei kuitenkaan ole muuttunut toimeentuloksi. Jotakin Hurme on siis tehnyt toisin, koska hän on näyttelijä, näytelmäkäsikirjoittaja, ohjaaja ynnä muuta ja sanoo saavansa näistä töistä hyvän toimeentulon. Kirjoja hän kirjoittaa vain intohimosta. Niiden saama suosio tai tulot eivät ole hänelle tärkeitä.

” En oo ikinä halunnut saavuttaa mitään. Oon halunnut tehdä kivoja juttuja. Ihminen, joka jahtaa Finlandiapalkintoa, sehän on kipeä.” Hän on kuitenkin ollut kiitollinen kaikista huomionosoituksista. Kaunokirjallisuuden Finlandian Hurme sai vuonna 2017 teoksellaan Niemi. ”Oon tieteen suuri ystävä, kirjoitan kuitenkin fiktiota.”

Jalavan kysyessä suurinta saavutusta Hurme kertoo maratonin juoksemisen aikaan 2t 40 min. Hän juokseekin joka päivä.

Syyskuussa ilmestyy Hurmeen uusin teos Tiu tau tilhi. Lähtökohtana on monien tuntema lastenlaulu, jota Hurmeen Toukopoika lauleli pari vuotta sitten kaksivuotiaana. Teos lähtee laulusta liikkeelle, mutta kertoo Suomen kulttuurihistoriasta.  ”Kirjoitin kirjan maailmanrauhan tähden – ja se on vain puoliksi vitsi”.

Hurme toivoo, että kirjan luettuaan lukija ymmärtää, mitä on olla ihminen ja miten kulttuurinen työ on aina rauhantyötä.  ”Nyt on rauhantyön ja suvaitsevaisuuden aika. Hyvikset ovat sukupuuttoon kuolemassa”. Toivottavasti ei sentään. Sitten olemme täysin hukassa, pelkään.

”Oon humoristi. Viisas nauru on elämän tärkein asia, myös tässä kirjassa. Kirja sisältää kepeää hauskuutta. On iso lahja elää. Hauskuus ei saa unohtua”. Kyllä. Elämä on iso lahja. Näin varttuneemmalla iällä sen vasta rupeaa oikein oivaltamaan. Hauskuuden ja naurun tärkeydestä olen ehdottomasti myös samaa mieltä. Ihan varma en tosin ole siitä, millainen on viisas nauru. Ehkäpä kirjan luettuani ymmärrän senkin.

Hurme lukee teoksen äänikirjaksi ja laulaa myös. Ahaa. Nyt saan sitten tutustua laulaja Juha Hurmeeseen. Runoilija Hurmeen tapasin jo viime syksyn kirjamessuilla, josta tapaamisesta voit lukea klikkaamalla tästä.

Kynä ja vihko on Hurmeella usein käytössä. ”Niillä pääsee pitkälle”. Kirjoittaa voi silloin melkein missä vain. Painettuja lähteitä hän käyttää paljon. Esimerkiksi Niemi-kirjaa kirjoittaessaan hän ei käyttänyt lainkaan nettitietoja. Tehkäämmepä moinen juttu perässä!

Hurme lukee koko ajan, huvin vuoksi. Nyt etenkin Ilmari Kiantoa, joka on sanoittanut Tiu tau tilhi-laulun. Hänestä kaikkien pitäisi lukea Minna Canthin Kauppalopon. Sitä Hurme pitää yhtä hyvänä kuin Tsehovin parhaimpia novelleja. Voi voi! Olen lukenut Kauppalopon, mutta osasinko arvostaa sitä tarpeeksi korkealle? Tuskin. Pidin siitä kyllä. Canthin ja Aleksis Kiven teoksia yleensäkin hän suosittelee. Satua Kultakutri ja kolme karhua lukee hän myös. ”Lapsi on siitä liekeissä!” Se on minustakin hauska satu, vaikka en ole tainnut siitä lapsenakaan liekehtiä.

Kaksikin työtä on Hurmeella nyt työn alla: näytelmä Helsingin kaupunginteatteriin ja tietokirja Sammosta. Viime mainittu on tilaustyö, mutta toteuttaa Hurmeen lapsuuden unelman. Jo lapsena hän halusi selvittää Sammon arvoituksen. Vaikka hän tekee paljon töitä, hän ei myönnä koskaan kokevansa stressiä. Ihme mies!

Haastattelija kysyy Hurmeelta myös tämän arvokkainta omaisuutta. Ei. Se ei ole mikään tavara, ei edes hänen älynsä, tietonsa tai huumorinsa. Hurmeelle arvokkain omaisuus on hänen vasen kätensä, josta syntymästä asti on ollut sormet poikki. ”Se on opettanut funtsaan asioita”.

Nyt 63-vuotias Hurme vakuuttaa jäävänsä eläkkeelle vuoden 2024 alusta. Silloin hän aikoo tehdä sitä, mikä huvittaa. Mitä mitä? Minä kun olen ymmärtänyt, tässäkin haastattelussa, että näin Hurme on tehnyt koko ikänsä. Ehkäpä hän löytää kuitenkin eläkkeellä vielä jotain, mikä häntä vielä enemmän huvittaa.

Et varmaan osaa arvata, mitä Hurme toivoo ihmisten hänestä muistavan hänen kuolemansa jälkeen? ”Olipa se hyvännäköinen”, sanoo Hurme pokkana. Tuon sitten voi uskoa taikka olla uskomatta. Minä keksin kyllä paljon parempia syitä Hurmeen muistamiseen.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat