Kirjoitukset avainsanalla ofidiofobia

Istun kaikessa rauhassa ulkona mökillä ja luen kirjaa.

Yhtäkkiä näen sivusilmällä jotakin liikettä maassa tuolini sivussa. ”APUA, APUA, KÄÄRME, APUA, APUA!!!!!” huudan niin lujaa kuin keuhkoista ääntä lähtee ja nostan kinttuni kohti taivasta. Kun mies saapuu paikalle, hän ei näe otuksesta tietenkään enää hännän heilaustakaan. Mies ymmärtää kuitenkin kehua loistavaa huutosuoritustani.

Joo, tiedän kyllä, että mökkitontillamme saattaa käärmeitä majailla. Eikä mitään rantakäärmeitä. Edellisestä näköhavainnosta on kuitenkin jo niin monta vuotta aikaa, että en edes tapausta enää muista. Olen tehnyt mielestäni sopimuksen niiden kanssa, että voivat olla puolen hehtaarin tontillamme, jos pakko on (mieluummin tietysti saisivat lähteä timbuktuun ja heti !), elleivät näyttäydy ja tule reviirillemme. Tämänkertainen ilmestyminen oli siis raju sopimusrikkomus.

Kyllä. Myönnän, että minulla on aivan järkyttävän hirveän kamalan kauhea käärmefobia. Melkein värisen, jos joudun edes katsomaan sellaisesta kuvaa. Yleensä en tietysti joudu. Jos yllättäen lehdessä tulee kuva vastaan, osaan kääntää sivua nanosekunnissa. Luen kyllä tarkasti ne jutut, joissa kerrotaan esimerkiksi, että raavas mies on joutunut teho-osastolle käärmeen pureman takia. Uskokaa pois. Näinkin voi käydä.

Mieheni mukaan minä olen varsinainen käärmemagneetti. Se on totta. Jos menen marjaan tai sieneen, aika lailla takuuvarmasti näen tämän inhokin. Muistanpa yhdenkin kerran, kun olimme takavuosina nyt jo edesmenneen siskoni kanssa elokuussa mustikassa. Tömistelin hulluna, että kaikki luikertelijat lähtisivät kauas. Mitä?? Suoraan edestäni melkein varpaita hipoen menee melkein valehtelematta boakäärmeen kokoinen lotjake! Äkkiä pakoon ja ojan yli hypäten turvaan metsätielle. Suoritustani olisi kadehtinut jokainen pikajuoksija. Siskoni huokuttelee minua sitten tulemaan poimimaan hänen lähelleen: ”Tuu tänne, täällä ei oo käärmeitä.” Ja jatkaa sitten: ”Voi se kyllä johtua siitäkin, että mulla ei oo silmälaseja.” Sillä kertaa saamme rauhassa poimia. Tosin lapsenuskoni tömistelyyn käärmeiden karkottajana saa pahan takaiskun.

Seuraavana kesänä sisareni menee samaan paikkaan marjaan yksin. Ei mene enää sen jälkeen. Hän kohtaa siellä saman yksilön kuin minä tahi jonkun tämän noin sadasta serkusta.

Käärmemagneettiominaisuuttani on myös yritetty käyttää hyväksi. Kerran siskon likka saksalaisine puolisoineen houkutteli minut kanssaan mustikkaan. Yhtenä motiivina oli se, että puoliso näkisi kerrankin kunnolla kyyn, kun se minun ”houkuttelemani” näyttäytyisi. Mikä helpotus minulle: sillä kertaa ei näyttäytynyt. Ja mikä pettymys toiselle.

En käsitä, miten jotkut voivat elää käärmeiden kanssa sovussa. Muistan yhden tutun, jonka pihamaalla käärmeitä usein vaelsi. Ja heillä oli kuitenkin kolme pientä lastakin. Talo oli rakennettu metsän laitamille ja siis ilmeisesti niiden asuinmaille. Minä olisin lähtenyt hypynkengässä vaikka mihin! Kirjailija Eeva Kilpi on  monissa kirjoituksissaan kertoillut elämästään kesäpaikassa, jossa pihamaalla ja muistini mukaan ulkorapun allakin asusti kyitä. Kilpi suhtautui niihin kuin rakkaisiin ystäviin ja nautti niiden katselemisesta.

Enpä nyt uskalla sanoa tähän muuta kuin että huvinsa kullakin.

Matelija-asiantuntijat sanovat, että jos kyy tulee pihamaalle, niin sen voi laittaa kaksihaaraisella kepillä pulloon tai kannelliseen sankoon ja viedä se kahden kilometrin päähän. Sieltä sen reviiri ei enää ulotu takaisin. Ai jaa, että laittaa pulloon? Siis käärme? Siitä vaan sukkelaan? Sellaista tilannetta en osaa edes kuvitella, että minä jotain vastaavaa tekisin. Epäilenpä, että ei tekisi mieskään. Ei sillä, etteikö se häneltä sujuisi. Hän ei vaan näkisi sitä tarpeellisena, kun kyyhavainnot ovat tontillamme niin harvinaisia.

Onneksi en sentään näe käärmeistä unta. Freudilaisittain käärmeunen tulkinta liittyisi jotenkin erotiikkaan ja seksuaalisuuteen. Itselleni oikeampi tulkinta olisi, että nyt on käärmefobiani jo ylittänyt kaikki vähänkään järjelliset rajat. Käärmeunien näkeminen kyllä liittyy ofidiofobiaan. Ai mihin? No siihen käärmefobiaan. Eikö vaan tuo ofidiofobia olekin paljon fiinimpi sana? Onhan siinä ihan kreikan käärmettä tarkoittava sana ofis.

Alussa kertomani käärmehavainto tapahtui päivänä, jolloin minun piti jäädä kahdestaan tyttären kissan kanssa mökille viikoksi. Vakavasti harkitsin silloin kotiinlähtöä miehen kyydissä. Jäin kuitenkin. Seuraavassa postauksessani saatan kertoa siitä mökkiviikosta.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat