En pelkää kuolemaa. Pelkään kipuja, sanoit.

Olit muutama tunti sitten saanut tietää tuomiosi. Pitkittyneiden vatsavaivojen syy oli lopulta löytynyt. Sinulla oli todettu yksi pahamaineisimmista syövistä. Toivoa paranemisesta ei ollut.

Sanoit aavistaneesi asian. Minä en. Olin sinisilmäisesti ajatellut, että viimeinen tutkimus tehtiin ikään kuin sen varmistamiseksi, että mitään vakavaa ei ole.

Järjestelit heti käytännön asiat sen varalta, että Tuoni piankin korjaa satoa. Onneksi niin ei käynyt. Sait vielä noin vuoden elää jokseenkin toimintakykyisenä elämää, jota niin rakastit. Kun juttelimme siitä, mikä mielestäsi elämässä on parasta, sanoit: Kaikki, ihan kaikki! Elämä on niin mukavaa!

Miten ihailinkaan asennettasi väistämättömän edessä! Tiesit tosiasiat, sopeuduit niihin, kun et muutakaan voinut. Sanoitkin usein, että jokaisen täältä on lähdettävä. Ei tänne kukaan jää. Silti jatkoit elämääsi tehden asioita, joista ennenkin olit nauttinut. Et käpertynyt suremaan ja odottamaan kuolemaa.

Iloitsimme yhdessä, kun tutkimuksissa tuli hyviä uutisia. Kun tuli pettymyksiä, vaikkapa hoitotoimet eivät onnistuneetkaan, totesimme yhdessä: Paska juttu, mutta minkäs teet! Sääliä, surkuttelua tai taivastelua et olisi sietänyt. Ehkä siksi minäkin suhtauduin asiallisesti tilanteeseesi. Ehkä liiankin asiallisesti, olen jälkeenpäin miettinyt. Paljon olen miettinyt yleensäkin sitä, miten läheisenä ystävänä olisin voinut paremmin olla sinua tukemassa.

Sinun ei ollut helppo ottaa apua vastaan. Sanoit, että olet jo niin pitkään hoitanut itse asiasi ja haluat hoitaa vastakin. Siihen eivät auttaneet minun päinvastaiset perusteluni. Silti aina muistutin, että olen käytettävissä niin käytännön asioissa kuin keskustelukumppanina. Sinulla oli toki muutama muukin hyvä ystävä ja omainen rinnalla kulkemassa.

Minun kiireistäni johtuen tapasimme viime kuukausinasi ihan liian harvoin. Toki soittelimme, sähköpostittelimme tai usein whatsappailimme. Jos tilanteessasi oli jotain häikkiä, soittelin joka päivä. En tiedä, huomasitko, että en enää viime kuukausina kertonut kaikkia touhujani. Halusin olla aiheuttamatta sinulle pahaa mieltä siitä, että et enää itse niin paljon jaksanut. Pyrin suojelemaan sinua? Vai itseäni? Miltä? Kun nyt asiaa ajattelen, luulen, että olisit vain tapasi mukaan hymyillen vinoillut: Sulla tuota aikaa on, kun sulla on se 48 tuntia vuorokaudessa.

Asennoitumistasi tilanteeseesi kuvaa hyvin se, että sairaalan kanttiinissa kesäkuussa kahvitellessamme kerroit varanneesi lipun marraskuun konserttiin. Vaikka en tiedä, olenko silloin enää edes elossa, jatkoit hymähtäen.

Ei, et ole marraskuussa elossa. Et ole ollut enää moneen kuukauteen.

Sairaalaviikkojen jälkeen sait viettää viikon kotona omaisesi turvin. Se oli hyvä ja tärkeä viikko sinulle ja läheisellesi. Sairaus näkyi ja tuntui. Yhä vähemmän sinussa oli halattavaa.

Lähdin mökille. Soitin sinulle samana iltana. Ei vastausta. Kun et soittanut takaisin, tiesin, että nyt ei ole kaikki hyvin. Seuraavana aamuna vastasit puhelimeen sairaalasta pienellä äänellä: Nyt on asiat pahasti.

En tiedä, olenko tyhmä vai yksinkertainen. Vasta silloin tajusin, että sinä Ystäväni oikeasti teet lähtöä. Olin nähnyt, mutta en nähnyt. Olin tiennyt, mutta en ymmärtänyt.

Intuitiooni ymmärsin kuitenkin luottaa. Lähdin mökiltä samana päivänä sairaalaan. Ehdin tavata sinua kahtena päivänä. Sain puhuttua ne tärkeimmät asiat, joita ei vaan ollut tullut sanottua, vaikka aikaa oli ollut. Ymmärsin ja näin nyt, että lähtösi on todella lähellä. Lohdullista oli kuulla, että kipuja sinulla ei ollut. Ne lääkittiin hyvin. Kun kysyin, pelkäätkö, vastasit:en ja pyöritit päätäsi.

Kolmantena aamuna,Ystäväni, lähdit sinne, mistä ei ole paluuta ja mistä varmuudella emme mitään tiedä.

Tiedätkö Ystäväni, että niin monet asiat täällä muistuttavat sinusta.

Laulamme nyt kuorossa samaa joululaulua, jonka kakkosalttoa opettelimme ensimmäisen kerran siinä kuorossa, jossa olimme jonkun vuoden yhdessä. Vesijumpassa hartiavenytyksessä muistan yhtäkkiä, miten teimme tätä venytystä yhdessä salilla ja sinä sanoit, että et tiedä, missä sen pitäisi tuntua. Laukontorin ohi kulkiessani muistan kesäiset treffimme, jotka teimme monesti kellon alle. Sitten söimme torilla pätkät mustaa makkaraa ja joimme munkkikahvit päälle. Frenckellin teatterin lämpiössä muistin, miten olimme yhdessä siellä muutama kuukausi ennen kuolemaasi. Sinä näytit niin kauniilta ja tyylikkäältä. Asu oli uusi ja peruukki istui tosi kauniisti. Kukaan ei olisi voinut arvata, että Kuolema jo kokeili ovesi kahvaa.

Kohta vaihdan ulko-oveen kranssin, jonka sinulta viime talvena sain. Olin ihaillut vastaavanlaista sinun ovessasi. Ei mennyt kuin pari päivää, kun olit ovemme takana ojentamassa minulle samansorttista. Ällistykseeni vastasit kysymällä: Etkös sä tykännyt tällaisesta? Se oli niin sinun tapaistasi!

Ystäväni. Istun ensi perjantaina siinä konsertissa, johon olisit halunnut tulla. Voit olla varma, että pidän sinut mukana siellä.

Meille tuli tavaksi päättää yhteydenpitomme sanoihin: Palaillaan.

Siispä, Ystäväni.

Palaillaan.