Lentomatka Helsingistä Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan alkaa vastuullisissa merkeissä. Lentoemäntä pyytää minut ystäväni kanssa istumaan eturiveille. Saamme tehtäväksi tarvittaessa avata kahvasta hätäuloskäytävän ovet. Mutta vain, jos lentokapteeni kuulutuksellaan käskee. Hän painottaa, että työnnätte sitten kunnolla oven ulos. Hetken verran näen mielikuvissani ovien leijailevan avaruudessa. Sellaisesta irrottelusta ei kuitenkaan ole tietty kyse. Hetken verran myös vähän kylmää mahdollisuus, että joutuisimme avaushommiin. Järki kuitenkin voittaa.

Vilnan lentoterminaali on pieni ja ylen vaatimaton. Mutta ulkona aurinko paistaa ja lämmittää niin kuin se parhaimmillaan toukokuussa voi tehdä. Noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan Ibis StylesVilnius- hotelliin pitäisi olla lentokentältä ilmainen kuljetus. Odottelemme. Käymme kysymässä jokaiselta sopivan näköisen auton kuskilta, olisitkos mainitusta hotellista. Ei ja ei ja vielä kerran ei. Lopulta hyppäämme taksiin ja maksamme 15 euroa neljään pekkaan. Ei paha hinta. Perillä hotellilla selviää, että pikkubussi oli lähtenyt ihan eri paikasta ja että olimme maksaneet taksista ylihintaa. Näinhän sitä aina turistia jymäytetään.

Vilnan vanha kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Aamunkoiton portti on viimeisenä säilynyt muurin porteista. Voi miten kaunis nimi! Kuin laulu. Muurin sisään on rakennettu kappeli, josta sunnuntaina messu kuuluu ulos asti. Alhaalla kadulla kestää hetken tajuta, mistä oikein on kyse.

Toisen kerran osumme rippilasten kirkosta tuloa seuraamaan. Iloisia, iloisia lapsia ja perheitä, suomalaisia ripillepääsijöitä selvästi nuorempia. Kamerat räpsyvät samaan tahtiin kuin meilläkin vastaavissa tilanteissa.

Heti vanhan kaupungin ulkopuolella oleva katedraali on kaunis niin ulkoa kuin sisältä. Lähellä seisoo iso kellotapuli. Messussa on ihmisiä kirkko täynnä. Sytytettävät tuikkukynttilät maksavat vain 15 senttiä. Ovat kyllä kirkkokäyntieni historian halvimmat. Jotakin minä niiden hinnoista tiedän, kun olen selvästi kirkkokynttiläaddikti. Matkoilla ohitettuja kirkkoja on selkeästi vähemmän kuin ohittamattomia.

Katedraalin ympärillä leviää iso aukio. Vilnan perustajan, Gediminaksen, patsas kohoaa korkeuksiin. Aukean yhdellä laitamilla on liettualaisen keittiön kesäravintola. Sinne. On sopivasti ruoka-aika, kertovat vatsat.

Tilaamme alkuruoaksi kylmän punajuurikeiton liettualaiseen tapaan. Annos on kaunis katsella ja maistuu erinomaiselta. Pääruoaksi tilaamamme kanasaslikit ovat kovin tavanomaisia. Koska yhdellä porukastamme on syntymäpäivä, tilaamme kuohuviiniä. Kuohari löytyy, mutta vain kolme kuohuviinilasia. Ei auta, yhden on juotava valkoviinilasista. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, miten ihmeessä laseja oli vain kolme. Mikään muu seurue ei koskaan juo kuohuviiniä? Kaikki lasit olivat menneet rikki, kun oli köpelö tarjoilijaharjoittelija? Kesäravintola ei ollut vielä kunnolla auennut?

Užupis kaupunginosaa vanhan kaupungin laitamilla kuvataan taiteelliseksi ja boheemiksi. Se on julistautunut 1997 vapaavaltioksi, jolla on esimerkiksi oma kansallislaulu ja itsenäisyyspäivä aprillipäivänä. Kovin virkamiesmäistä touhu ei ole, kun perustuslaissakin todetaan muun muassa: Ihmisillä on oikeus olla onnellinen. Ja toisessa kohdassa: Ihmisillä on oikeus olla onneton. Ja: Koiralla on oikeus olla koira. Jestas sentään. Näitäpä en olisi itse oivaltanut. Vielä enemmän yllätyn, kun luen netistä, että kyseistä tasavaltaa edustaa neljä suurlähettilästä, jotka - yllätys, yllätys - toimivat Tampereen Pispalan Hirvitalosta käsin. Olen ihan ällikällä lyöty!

Keskusaukiolla taiteellisen vapauden symbolina korkeuksiin kohoaa posket pullollaan puhaltava Užupisin enkeli. Bohemiudesta en tuntumaa saa, mutta kaunista siellä on. Vilniajoen rantamat ovat vehreät. Halpaa hupia on katsella monia kanotiseerailijoita. Tämän tästä jonkun kanootti menee väärinpäin ja juuttuupa joku pohjaankin kiinni. Hauskaa näyttää olevan heillä ja niin meilläkin katselijoina.

Kauppahalli on aina yhtä kiehtova paikka uudessa kaupungissa. Vilnassa se ainakin on valtava. On ruokaa, kukkia, kenkiä, vaatteita ja kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Emme millään ehdi/jaksa tutustua kuin osaan ”osastoista”. Niin kiire ei tietenkään ole, että en ehtisi ostaa paria tunikaa ja kokeilla vielä useampaa. Halvempi ostamani maksaa 8 euroa ja kalliimman hintaa en kerro. Kielot ovat kova myyntiartikkeli myös hallin ulkopuolella. Kieloista tulee aina mieleeni satu pienestä keijusta, joka asuu kielon kukassa. Parilla eurolla saamme monta kukkaa ja ihan varmaan monta pientä keijukaista hotellihuonettamme tuoksuttamaan ja sulostuttamaan. Kadulta ostan myös villasukat kolmella eurolla. Enemmän kannatuksen vuoksi kuin tarpeeseen, itsekin kun niitä kudon. Minun kutomani eivät vaan ole yhtä kauniita.

Monessa ruokakaupassa näyttää olevan vähän kuin kuusen mallisia leivonnaisia. Yhtään en tiedä, mitä ovat tai mistä tehdyt, mutta hyviltä maistuvat. Toinen toistaan herkullisemmat täytekakut saavat veden kielelle ja hinta on vain 6-8 euroa. Hintataso yleensäkin on selkeästi Suomea halvempi. Pienen oluen hinta on 2,20 euroa. Syntymäpäiväänsä viettävä tarjoaa meille neljälle ateriat alkupaloineen, pääruokineen, jälkiruokineen ja juomineen yhteensä vähän alle sadalla eurolla.

Vaikka Vilnassa on puoli miljoonaa asukasta, kävellen selviää niin vanhassa kaupungissa kuin osaksi sen ulkopuolellakin. Toukokuussa ei vielä ole paljon turistejakaan. Paki parastamme lähdemme tavoittamaan myös Gediminasin tornia, joka linnoituksesta on jäljellä. Torni näkyy kukkulalla, mutta lähemmäksi pääsy on estetty korjaustöiden takia. Linnoituksessa suuriruhtinas Gediminasin kerrotaan 1300-luvulla nähneen unen ulvovasta rautasudesta. Unen tulkinnan mukaan piti paikalle perustaa kaupunki. Erikoinen uni ja erikoinen tulkinta.

Jos korjaustyöt estävät pääsyn tornille, niin itse estän itseltäni pääsyn Kolmen ristin kukkulalle. Legendan mukaan pakanalliset murhasivat paikalla 7 fransiskaanimunkkia. Sen muistoksi paikalle rakennettiin kappeli. Kappeli raunioitui ja korvattiin risteillä. Neuvostoaikana ne hävitettiin. Uudet ristit on pystytetty 1989.

Ai että miten estän itseni menemästä kukkulalle? No rupean pelkojänikseksi. Kun portaissa ei ole kaiteita, alan miettiä, että uskallanko tulla sieltä alas. Ylösmenossa ei ole ongelmaa. Portaat mutkittelevat sopivasti niin, että niiden pituutta ei näe. Kun muut porukasta eivät edes harkitse kiipeämistä eivätkä minuakaan yllytä, niin menemättä jää. Etukäteen olin päättänyt toisin. Sellainen höperö olin. Olisin kai sieltä päässyt vaikka ryömien tahi kieritellen pois. Tai viimeistään palokunnan ripeät miehet olisivat noutaneet.

Voi Vilna Vilna! Sinne sinä jäit aurinkoisena hymyillen, kun me lähdimme.

Ačiū ir sudie! Kiitos ja näkemiin! Tai jotenkin sinnepäin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

SHMJ
1/2 | 

Kiitos ihanasta kertomuksesta!  Tuttuja paikkoja. Mekin tulimme Vilnasta kasi päivää sitten. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat