Tampereen oopperan La Traviata yllättää minut jo ennen esitystä. Luen päivällä oopperan sivuilta, että Marjukka Tepponen ei esitäkään Violettaa illan esityksessä sairauden takia. Harmitus. Minusta tuli ehdoton Marjukka Tepponen fani viimeistään, kun näin hänet viime kesänä Savonlinnassa Romea ja Julia-oopperan Juliana. Oman pettymykseni läpi ymmärrän, että joillakin muilla, kuten Tepposella, tässä on enemmän menetettävää.

Violettan rooliin nopealla aikataululla hypännyt sopraano Julia Muzychenko-Greenhalgh osoittautuu loistavaksi esiintyjäksi, niin laulu- kuin näyttämötaidoiltaan. Esityksen lopussa hän saa raivoisat aplodit. Ja syystä. Hänen taitojaan en tosin epäillytkään, kun luin netistä, että hän on esittänyt Violettan roolia useasti aikaisemmin, viimeksi viime elokuussa. Ihailen vain hänen kykyään ja rohkeuttaan hypätä vauhdilla liikkuvaan junaan.

Oopperan kolmas eli viimeinen näytös on koskettavin. Peter Ahlqistin lavastuksessa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Fokus on sängyssä, jossa heikentynyt Violetta makaa. Ohjaaja Samuel Harjanne on ohjannut kohtaukselle yllättävän ja silmiä kirveltävän lopun. Voisiko kauniimmin enää Langenneen naisen (La Traviata suomennos) elämän lopettaa?

Ennen loppukohtausta oopperassa juhlitaan, rakastetaan ja uhrataankin rakkaus. Alku on railakas. Juhlivaa kansaa (Oopperan kuoro) ryntää näyttämölle hälisten salin eri ovista. Mielenkiintoinen  avaus!

Kolmetuntisen esityksen aikana Violetta Valerysta (Julia Muzychenko-Greenhalgh), miesten ylläpitämästä, juhlivasta kurtisaanista sukeutuu rakastunut, aidosti tunteva ja tunteistaan kertova nainen. Rakkauden kohde on Alfredo Germont, Paolo Fanale. Lyhyen hetken ajan he saavat elää onnellisina yhdessä, kunnes miehen isä Giorgio Germont, Arttu Kataja, puuttuu asiaan.

Tampere Filharmonia kapellimestari Giancarlo Andrettan johdolla huolehtii musiikista. Minun korvaani orkesteri soittaa hyvin, kauniisti ja tunteikkaasti. Laulajien äänet eivät missään vaiheessa huku soitannon alle, vaan musiikki ja laulu täydentävät toisiaan.

Jossakin muussa esityksessä voisin pitää päälleliimattuna tanssijoiden ja etenkin maagikoiden ja minotaurusten mukana oloa. Tähän oopperaan ne istuvat hyvin, eikä niiden mukanaoloa ole paisutettu.

Ohjaaja Samuel Harjanne on ensikertalainen oopperan ohjauksessa. Olen nähnyt aikaisemmin viisi hänen musikaaliohjaustaan ja pitänyt jokaisesta. Mitään sutta en siis odottanut tästä oopperastakaan.

Niin kuin hyvillä tarinoilla yleensä, myös La Traviatalla on todellisuuspohja 1800-luvulta. Kirjailija Alexandre Dumas nuorempi kirjoitti tästä romaanin Kamelianainen, josta tehtiin myös näytelmä. Verdi teki sitten näytelmän nähtyään aiheesta oopperan La Traviata, Langennut nainen. Ohjaaja Harjanne on sijoittanut oopperan 1920-luvulle.

Ooppera on syntymäajankohdastaan huolimatta hyvin suosittu edelleen. Ne kirjat, näytelmät tai oopperat jäävät elämään, joissa on jotain yleisinhimillistä. La Traviata käsittelee monia nykysuomalaisenkin elämässä leijuvia kysymyksiä. Voiko elämä olla pelkkää juhlaa? Onko aitoa rakkautta olemassa? Uskallanko luottaa? Mitä oikeasti haluan? Voinko olla aidosti oma itseni? Mikä on tärkeintä elämässä?

Niin kuin kokemukseni mukaan monesti tosielämässäkin, myös tässä oopperassa läheisen lähestyvä kuolema saa jäljelle jäävissä esiin parhaimmat ja aidoimmat tunteet.

Lämmin kiitos oopperalle sekä esiintyjille ja työryhmälle!

Tulin kosketetuksi!

ps. Väliajalla syön La Traviata-leivoksen. Sekin on vallan minun makuuni: pehmeä ja sopivan raikas.

Oopperakuvat Tampereen ooppera/ Petri Nuutinen