Kirjoitukset avainsanalla Lemmenjoki

Enpä olisi uskonut löytäväni Lemmenjoen perukoilta taidetta!

Näin kuitenkin kävi.

Huopataiteilija Kaija Palton Ateljee Huopapirtti sijaitsee sekä Lemmenjoen että Lemmenjoen erämaan ja kansallispuiston laitamilla. Lemmenjoki kun on paitsi joki, myös erämaa ja kylä.

Huone, johon ulkoa astun, on täynnä tauluja, isoja ja pienempiä. Jokainen työ istuu minun makuuni: on värejä, on muotoja! Aiheet ja värit ovat peräisin luonnosta.

Kaija Paltto on käynyt opiskelemassa lampaanvillan työstämistapaansa muun muassa Turkissa. Paras villa tulee kuulemma suomenlampaasta. Hänen metodillaan huovuttamiseen ei tarvita saippuan lisäksi paljonkaan vettä. Taulut syntyvät rullausmenetelmällä. Nykyään Paltolla on hyvät työtilat monimetrisillekin töilleen. Aikaisemmin, saunatiloja käyttäessään, hän oli jatkuvasti sairaslomalla huonoista työasennoista johtuen. Helppo uskoa. Ideoita töihinsä taiteilija hakee erämaasta. Tilaa kävelylle on. Kansallispuistokin käsittää melkein 3000 neliökilometriä. Riittävän kauan käveltyään hän palaa kotiin mielessään valmis idea käytännössä kokeiltavaksi.

Saamme seurata työnäytöstä, jonka tuloksena on syntymässä pieni taulu. Näppärästi ja tottuneesti Paltto nyppii ja asettelee värillisestä villasta sopivia suikaleita. Siinä ei kauan nokka tuhise. Kuvata saa, mutta videoiminen on kiellettyä. Youtubessa on kuulemma jo riittävästi videoita hänen työskentelystään. Paltto ei suinkaan silti pyri salaamaan oppejaan. Hän on pitänyt kursseja halukkaille. Meitäkin hän kehottaa hänen neuvojensa mukaan tekemään vaikkapa joululahjoja ystäville. Itselleni ei kyllä ihan selkäytimeen asti menneet vielä työvaiheet. Uskonpa, että ystäväni ja sukulaiseni jäävät paisti tällaisia lahjoja.

 

Taiteilija  tekee, paitsi tauluja huovuttamalla, myös laukkuja, liivejä ja hattuja. Villan lisäksi käytössä on poronmokka ja - nappa. Kutsunäyttelyitä on ollut niin Suomessa kuin ulkomailla  aina Japania ja Arabiemiirikuntia myöten. Japania varten hän jopa kehitteli ohuen huivin silkistä ja villasta. Ulkomailla kaikki työt on aina myyty.

Lemmenjoen asukkaat eivät koe, että mihinkään olisi pitkä matka. On totuttu siihen, että kauppamatkakin on noin sata kilometriä, Inariin 50 kilometriä suuntaansa. Helsinki on kuulemma lähikaupunki: tunnin ajo Ivalon lentokentälle ja puolitoista tuntia lentoa Helsinkiin. Ei matka eikä mikään.

Siinäpä miettimistä meikäläiselle maalikylän asukkaalle. Palveluiden kokeminen lähellä tai kaukana oleviksi näyttää olevan sekin enemmänkin asenne kuin faktiset kilometrit.

Palton tuotteita on saatavilla vain Lemmenjoen Ateljeesta, joka on kesäisin auki joka päivä kello 10-18, talvella sopimuksen mukaan. Kehotukseemme tuoda tuotteita esimerkiksi käsityömessuille, Paltto puistaa kiivaasti päätään. Ei, ei ei. Ei hänellä ole sellaiseen aikaa. Hän työskentelee. Porotilallisen vaimona hänellä lienee vielä muutakin työtä.

Nimenomaan taulut iskevät minun tajuntaani. Kaija Palton selostukset tauluista lisäävät mielenkiintoa. Olisin halunnut ostaa vaikka useammankin, jos tuohta olisi ollut tarpeeksi ja kotona sopivaa seinätilaa. Molemmista suurostoissa olisi tullut pulaa.

Nimeltään Mattarahkan tyttäret oleva taulu kuvaa naisjumalia. Se olisi ollut kovasti mieleeni. 

Laihialaisuuttani tyydyn halvempaan. Päädyn ostamaan muinaisuskoisten ylijumalaa, ilman ja ukkosen jumalaa Ukkoa kuvaavan taulun, josta myös pidän kovasti. Ukon pitäisi suojella kotia pahalta. Tällainenkaan lisäsuojelu ei ole koskaan pahitteeksi.

Nyt vähän kaduttaa kitsasteluni. Mutta kyllä Ukkokin on nautittava, eikö vain?

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lemmenjoella paistaa kuu …………..olin lähtenyt kultaa etsimähän, sieltä se näyttikin löytyvän………..

Tämä iankaikkisen vanha valssi änkeää väkisin korvamadokseni, kun viiletän  moottoriveneessä Lemmenjokea pitkin kultavaltaukselle. Kuu ei toki paista, eikä kultaa ole löydetty, ainakaan vielä.

Poromies Heikki Paltto Elämysmatkoista järjestää reissuja valtaukselleen poikiensa Aslakin ja Nils-Heikin kanssa.

Tunnin  venematkan aikana on aikaa ihastella molemmin puolin avautuvaa erämaata ja tuntureita. Konkreettisesti tuntee olevansa kaukana sivistyksestä, luonnon rauhassa. Ihmettelemme joen poikki ilmassa kulkevaa johtoa ja rannassa olevaa venettä. Viisastumme tiedosta, että vaeltajat vetävät johdon avulla itsensä ja tavaransa veneessä toiselle puolelle.

Lapissa on satanut tänä kesänä niin paljon, että vesi on joka kohdassa riittävän ylhäällä veneen kulkea. Monena vuonna on jouduttu matalissa paikoissa viemään ihmiset kävelemään pätkä rantoja pitkin. Ravadas-putouksen kohdalla mielihyvin hetkeksi jalkaudumme katselemaan, kuuntelemaan ja kuvaamaan putousta.

Vaikka sää on melko lämmin, veneessä käy aika viima. Lainaksi tarjottu pilkkijän haalari ei varmaankaan olisi ollut liikaa, mutta kohtalaisen hyvin tarkenen siihen asti, kunnes rantaudumme.

Käymme heti kiinni varsinaiseen hommaan eli kullan vaskaamiseen. Aslak jakaa ensin jokaiselle pienen labran verinäyteputkilon tapaisen putelin. Hän myös neuvoo, miten toimia, jos kultahippu löytyy. Puteliin laitetaan ensin vettä. Jos kultahippu on vaskoolin pohjalla, pullon korkki auki, hippu sormenpäähän ja sormi pullon suulle kiinni. Sitten pullo käytetään ylösalaisin – ja tadaa, kulta on pullossa, korkki vain kiinni.

Tämä selvä. Pullo on taskussa. Enää puuttuu vain kulta.

Sitten menemme lyhyen matkan Lemmenjoen pienen sivujoen luo. Kaikki sivujoet, joista kultaa on saatu, ovat kuulemma samalla puolella jokea.

Aslak demostroi, miten vaskatessa  toimitaan. Yllätyn, miten paljon soraa joen reunamalta laitetaan ensin vaskooliin. Siitä sitten sitä pikkuhiljaa heilutellaan ja valutellaan vähemmäksi. Jos onni on myöten, pohjalla kimmeltelee jotain.

Heti käy selväksi, että kumisaappaat olisivat olleet kova sana tässä hommassa. Turha niiden perään on silti meikäläisen itkeä, ovat Tampereella asti. Kyykötän hankalasti kahden kiven päällä ja taidanpa juuri ja juuri yltää veteen – ainakin ajoittain. Aslak välillä huolestuneena huomauttaa: älä nosta sitä nyt vedestä pois!

Jos joku asia minulle kirkastuu, niin se, että entisaikojen kultamailla käsin vaskatessa en olisi saanut hankittua itselleni edes leivän kannikkaa. Hankalaa ja raskasta hommaa! Ainakin kiveltä kyykätessä. Ihan en ehdi tällä harjoittelulla sisäistämään sitäkään, miten päin milloinkin huljutellaan. Hiekan pitäisi vähentyä, mutta ei kuitenkaan liikaa kerralla. Meikäläisellä sitä taitaa valahdella yli sallitun määrän.

Tyhjää täynnä on minun vaskoolini pohja.  Jotkut saavat kyllä kultahipun. Ovat toki niin pieniä, että kunnolla näkemiseen olisi tarvinnut miltei  suurennuslasin.

Pieniä tai eivät, olisivat ne minullekin kelvanneet!  Olisin pannut putelin piirongin päälle. Sitten olisin elvistellyt jokaiselle sisään astujalle, että meikätyttö se on omin käsin kultansa hankkinut. Joskus myöhemmin, ehkä kymmenen vuoden päästä (jos olisin ollut elossa) olisin siirtänyt sen vinttiin muistojeni laatikkoon. Pois sitä ei luonnollisesti olisi voinut heittää.

Taisi tässä meikäläiseen jo iskeä pienimuotoinen kullan himo. Lapin kullan 150-vuotinen historia on täynnä kultaa himonneita. Etsintään on moni panostanut todella paljon. Vain harvat ovat kuitenkin rikastuneet. Valheita, jopa petoksia, sen historiaan sisältyy. Lappilaiset ovat varmoja, että maastossa on yhä useampia  kultakätköjä, joita ei ole löydetty. Muun muassa edesmenneen kullankaivajan, Jaakko Isolan, suurien kultalöytöjen uskotaan jääneen piilopaikkoihin, vaikka sukulaiset ovat niitä yrittäneet etsiä.

Suurin kultakuume on takanapäin. Valtauksia on nyt noin 500, uusia konekaivulupia ei myönnetä. Kaivuu on enimmäkseen eläkeläisten tai kesän viettäjien elämäntapaa.

Joku kysyi Aslakilta, paljonko hän on kultaa löytänyt. Nuori mies osasi kiertää vähemmän fiksun kysymyksen vastaamalla: Mulla on 56 kiloa kultaa. Voi että! Tällaisen täti-ihmisen silmät melkein kyyneltyivät, kun nuori mies noin ihanasti puhui vaimostaan/tyttöystävästään! Muutenkin niin isä kuin pojat olivat todella fiksuja, ystävällisiä ja luontevia. Kymppiplus!

Nuotion äärellä nautimme sitten maukkaasta porokeitosta ja nokipannukahvista. Isä-Heikki kertoili poromiehenä olosta ja taistelusta ahmoja vastaan. Ne mokomat verottavat porojen määrää tuhansittain vuosittain. Liikenteessä kuolee vain pieni määrä. Tarinaan kuuluu, että ahmasurmia on toisinaan vaikea todistaa viranomaisille. Korvausten saaminen kestää myös kuukausia. Poromiehet ja viranomaiset eivät ole yhtä mieltä ahmojen määrästä.

Oppaalta kuulimme myöhemmin siitä, että poroja on liikaa tuntureiden tarjoamaan ravintoon nähden. Etelästä tuodaan heinää ja jäkälää jo mittavassa määrin.

Huippuhetki on, kun Aslak ryhtyy joigaamaan. Ensin hän esittää joiun  Lemmenjoesta, sen rikkaista anneista. Nils-Heikki paljastaa, että on velipoika tehnyt itse joiun rakastetulleenkin, jolla on osallistunut joikukilpailuunkin. Eihän Aslakin auta muu kuin esittää sekin.

Maha täynnä ruokaa ja mieli täynnä harvinaisia, mielenkiintoisia kokemuksia lastaudumme veneisiin paluumatkalle.

Rantauduttuamme syöttelemme vielä kahta poroa, jotka vasoina oli kesällä otettu aitaukseen, kun emo kuoli. Syksymmällä ne päästetään tokan mukaan.

Ei huono!

Täydellinen päivä erämaan  keskellä!

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat