En tiedä, millä perusteella puoliskoni on valinnut museot, joihin Lontoon reissulla haluaa tutustua. Minähän vain kuljen perässä ja inisen. Niissä vierailtuani tiedän kuitenkin, että kaikki ovat ihan älyttömän isoja ja pitävät sisällään tuhansia, jopa miljoonia  esineitä. Kunnon tutustuminen vaatisi jokaisessa päiviä. Saammepa kuitenkin tuntumaa näilläkin käynneillämme.

Tässä muutamia päällimmäisinä mieleen jääneitä tärppejä.

Eniten uteliaisuutta herättävä

Thamesjoen ylittävää Millenium Bridgeä kävellen pääsemme entiseen hiilivoimalarakennukseen tehtyyn Tate Modern museoon.

Museossa ehkäpä eniten mieltäni ilahduttaa teosten ulkopuolinen asia: lukuisat keinut pohjakerroksessa.  Luit aivan oikein. Keinut, joita kävijät saavat vapaasti käyttää. Kun ei ole ikärajoitusta, tottakai keinuttelen. Mikä oivallinen idea! Erityisen hyvä se olisi jokaisessa muussakin museossa. Lontoossa ainakin näen erinomaisen paljon lapsiperheitä museokäynneillä.

Taidetta on esillä 1900- luvulta. Kuten olen huomannut aikaisemminkin moderneimmissa teoksissa, osaan ihastun ja osaa äimistelen, että taidettako? Välimuotoja on harvemmin.

Salvador Dalin Hummeripuhelin tosin heiluu näiden tuntemusten välissä. Brasilialaisen Cildo Meirelesin teos Babel on puolestaan riemastuttava. Korkea torni, joka koostuu radioista. Radiot sitten vilkkuvat ja mölyävät hämärässä huoneessa ihan kotitarpeiksi.

Mitäpä pitäisi ajatella Marcel Dusampin teoksesta ,suomeksi nimeltään Suihkulähde? Näyttää hämmästyttävästi pisuaarilta, joka on nostettu taiteeksi. Entä mitä ajattelen koko huoneen lattian täyttävistä ruskeista, isoista ja pienemmistä, täytetyistä perunasäkeistä, taiteilijana Magdalena Abakanowicz. Kaunista? Nautittavaa? Ainakin innovatiivista.

Tämä Jane Alexanderin teos African Adventure on kokonaisuudessaan myös huoneen lattian kokoinen. On eläimiä, ihmismäisiä eläimiä ja monenmoista. Symboliikka mietityttää, mutta jää osin hämärän huntuun.

Kekseliästä, mielenkiintoista, jopa koukuttavaa on yhdessä eteisaulassa oleva kosketusnäyttötaulu. Siinä liikkuu taiteilijoiden nimiä, teosten nimiä ynnä muuta vastaavaa. Kun klikkaa jotakin, sen ympärille tulee kuvakkeita aiheeseen liittyen.  Meniköhän nuo termit nyt oikein? Joka tapauksessa sinnepäin. Harmi vain, että pääasiassa lapset näyttävät ”pelaavan ” tällä taululla. Korjaan. Minä ja lapset.

Pitkien portaikkojen päässä ylhäällä

National Gallery sijaitsee Trafalgar aukion reunalla. Täällä on maalauksia jopa 1200-luvulta.

Museon edustalla on tasanne, johon on asettunut asfalttiin piirtäviä ja elävinä patsaina taiteilevia. Ei hassumpaa.

Röyhistelemme rintaamme, kun heti sisään tullessa näemme Lake Keitele-mainoksen. Vastaavan nimisessä huoneessa on viimeistä päivää esillä  Akseli Gallen-Kallelan töitä Keitelejärvestä.

Matkamuistomyymälässä on oma pöytänsä maalausten pohjalta tehtyjä tuotteita. Mies ihastuu niin vaaleansinivoittoiseen t-paitaan, että haluaisi ostaa sen minulle. Kiitos vain, mutta ei kiitos! Kaunis on, mutta ei minun tyyliäni eikä väriäni.

Gallen-Kallelaa enemmän ihmisiä näyttää vetävän puoleensa tunnetumpien taiteilijoiden teokset, kuten vaikkapa Leonardo da Vincin ja Rembrantin tahi tämä kuuluisa Vincent van Goghin Auringonkukat. En moiti. Niitähän minäkin nimenomaan haluan täällä ihastella.

Rakkauden muistoksi

Kuningatar Viktoria nimesi tämän museon rakastamansa puolison muistolle Viktoria ja Albert museoksi. Taide- ja taideteollisuuskokoelmat ovat jälleen valtavat. Puhutaan miljoonista esineistä. Täällä esineiden kirjo on pöyristyttävä! Tekstiilejä, mattoja, tauluja, veistoksia, arkkitehtoonisia piirroksia ja ihan vaikka mitä!

Lasitaideosastolta bongaamme Tapio Wirkkalan ja Kaj Frankin töitä. Hyvä taas meitä! Miun maun mukkaan on myös lasinen porraskaide. En sitä kuitenkaan kotiini haluaisi, mutta siitähän nyt ei ole vaaraa.

Tämä herra sitä vastoin olisi meille tervetullut. Niin mieleni kuin kroppani on häneen kallellaan.

Tulevatpa täällä lukioajatkin mieleeni. Yhden puvun sisälle voin melkein kuvitella saksan open, Reksin Lissun kurinalaisen kropan. Hillitty jakkupuku on juuri samanlainen kuin hänellä 60-luvulla oli.

Maailman ensimmäisessä museoravintolassa voi nauttia pientä purtavaa silmän ilon ohella.

Kaunein sisäpiha

Totta puhuen British Museum on ainut näistä paikoista, jossa katettu sisäpiha yleensä on, nimeltään Queen Elizabeth II Great Court. Mutta miten kaunis! Sitä jo voisin suu auki töllistellä katselemassa yhden tunnin!

Töllistelyn lisäksi voin kuunnella elävää musiikkia.

Sisäpihan ympäriltä löytyy esineitä yli seitsemän miljoonaa esihistorialliselta ajalta nykypäivään kaikkialta maailmasta. Tuskin kaikki ovat kuitenkaan yhtä aikaa esillä? Jesses, että nämä miljoonat menevät yli meikäläisen horisontin!

Parthenon Galleris osastolla ärsyynnyn. Mitä peeveliä nämä Ateenan Akropoliskukkulalta  kreivi Elginin tuomat patsaat täällä tekevät? Miksi niitä ei ole palautettu Kreikkaan? Joo joo, tiedän kyllä, että jatkuva kina niiden omistusoikeudesta on käynnissä. Kai sen pitäisi olla vesiselvää, eihän niitä briteille ole lahjoitettu eikä myyty. Kreivi Elgin ne ilmeisesti ketunhäntä kainalossa sieltä kuljetti. Ateenan Akropolis museossa niille on jätetty tyhjät paikat kotiinpaluuta odottamaan.  Totesin sen omin silmin viime syksynä. Kipin kapin patsaat konttiin ja eikun reissuun!

Faarao Ramses II jaksaa vuodesta toiseen ylhäisyydestään katsella kävijöitä, joita riittää miljoona vuodessa. Ja taas puhutaan miljoonasta!

Muumiot ja sargofagit ovat ihmeellisyyksissään aina kiinnostavia. Ihmejuttuja! Kiinnostavat erityisesti minua ja lapsia.

Kannattiko?

Ei huono, sanoisin reissusta, jos olisin satakuntalainen ja etenkin, jos olisin Jorma Uotinen. Kun olen pohojalaanen ja tierän, että kyllä totuuren aina sanua sanoo, sanon, että olipa upian monipualinen juttu!

Sitä paitsi tuli pelkkää säästöä, kun kaikkiin näihin museoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Lisää säästöä syntyi, kun käytimme paikasta toiseen siirtymiseen takajalkojamme. No joo, kerran ajeltiin pieni matka Lontoon legendaarisella taksilla. Olihan se kuin olisi huoneeseen astunut! Oli tilaa ja sai istua korkeammalla. Taksilla ajeluun liittyen saimme miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Sanonpa vain, että kannattaisi uskoa, mitä toinen sanoo. Onhan se hyvä, että voin vanhana kiikkustoolissa muistella, että olen sentään Lontoon kadullakin kiitettävillä desibeleillä tuonut mielipiteeni esiin!

Kaksikerrosbussin jätin nyt väliin. Johan ajeltiin sillä Kuopuksen kanssa 26 vuotta sitten. Eihän sitä nyt alvariinsa trenkää silläkään ajella!