Kapellimestari Susanna Mälkki astelee reippaasti Tampereen Filharmonian soittajien eteen. Kohta upea musiikki kajahtaa ilmoille. Vierustoverin kanssa vähän supatamme, onko kyseessä oikeasti Mälkki. No on on! Tukan väri on vain vaihtunut esitteen kansikuvasta.

Olen ensi kertaa nauttimassa oopperaa konserttiversiona. En siis oikein tiedä, mitä odottaa. Paikka on Tampere-talo. Ooppera on Ludwig van Beethovenin ainut ooppera, Fidelio. Esityksen on ohjannut Siljamari Heikinheimo.

Ooppera kertoo mistäpä muusta kuin rakkauden voimasta. Florestan, Jussi Myllys on joutunut vankilaan, salaiseen tyrmään. Hänet aiotaan surmata. Florestan puoliso Leonore, Miina-Liisa Värelä, naamioituu mieheksi ja onnistuu pelastamaan miehensä. Toki oopperassa muitakin rakkauskiemuroita on. Loppu on kuitenkin onnellinen.

Sopraano Iida Antola, päävartija Roccon tytär Marzellinena, laulaa jo alkupuolella ihanasti kuin enkeli! No, enkelin laulua en ole sattunut kuulemaan, mutta jotain tällaista se voisi olla.

Itselleni yllätyksenä tulee näyttelijä Alma Pöystin kertojan rooli. Hänen kerronnastaan selviää, missä milloinkin ollaan ja osin sitäkin, mitä tapahtuu. Se selventää oopperan kulkua, kun lavasteet täysin puuttuvat. Laulajat seisovat ja laulavat nuottitelineiden takana.

Ooppera esitetään saksaksi. Tekstitys suomeksi on nähtävissä tauluilla.

Lisää ihanaa sopraanoa saan kuulla, kun Leonorea esittävä Miina-Liisa Värelä pääsee ääneen. Siinä on äänessä taitoa, voimaa ja väriä! Hyvin ellei erinomaisesti laulavat miehetkin, Matti Turunen Roccona, Jussi Myllys Florestanina ja Marzellineen rakastunut Tuomas Miettola Jaquinona. Tommi Hakalan ääni, ”pahis” Don Pizarrona, jylisee rooliin sopivasti jylhänä. Valtteri Torikan rooli Don Ferdandona on valitettavan pieni.

Eniten näytelmällisyyttä esitykseen Vankien kuoron laulun lisäksi tuovat Tampereen Oopperan kuorolaiset, kun vangit pääsevät vankilan uumenista pitkästä aikaa päivän valoon.

Mikäpä siinä on meikätytön musiikista nautiskellessa. Väliajalla nautiskelen myös tilaamistani tarjoiluista.

Vierustoverikseni osuu mukava naisihminen. Hän on vallan liekeissä tämän sorttisesta oopperasta. Hän ei kaipaa lavasteita tai enempiä puvustuksia. Oikeassa oopperassa hän ei käy. ” Mulla on kaksiteholasit, joilla ei näe lähelle eikä kauas!”

Hienossa loppukohtauksessa minä puolestani hieman kaipailen perinteistä oopperaa kohdassa, jossa Leonore ja Florestan laulavat syleilevänsä toisiaan, tiukasti yleisölle laulaen.

Vaatenaulakolla lähtiessämme huikkaan vierustoverilleni:Tavataan Viimeisissä kiusauksissa (ensi kevään ooppera Tampere-talossa). Hän vastaa ensin innoissaan ”Joo”, kunnes tajuaa. ”Ei ei, ei tavata oopperassa”.