Jos sormet puutuu kesäkuussa, on kädessä tuppo maaliskuussa.

Tässäpä uunituore suomalainen sananlasku! Saa vapaasti käyttää.

Kuten arvasitte, minulle kävi juuri näin. Kesällä alkoi puutua paitsi sormet myös koko käsi. Yöllä sai herätä puutumista pois ravistelemaan, samoin pyöräillessä. Jonkinasteista kipuakin oli. Kesämökin ”maatöiden” jälkeen vaiva oli aina pahempi.

Ajattelin ensin, että se mikä pyytämättä tulee, ehkä tuuppaamatta pois menee. Kun näin ei ruvennut käymään, menin hierojalle. Särkyä kun oli välillä koko kädessäkin. Ajatus oli, että jospa vika on jossakin hartiaseudun jännityksissä. Ei näyttänyt olevan.

Marraskuussa tilasin ajan omalääkärille. Melkein katsomatta ja täysin kouraamatta hän arveli kyseessä olevan rannekanavan ahtauman, joka pitää hermoa pinteessä. Sain lähetteen asian tutkimiseksi. Tämän vempaimen antaman tiedon mukaan oletettu diagnoosi oli täysin oikea. Omalääkäri sanoi laittavansa lähetteen ortopedille leikkausta varten.

Hetkinen, hetkinen, sanoin minä. Ollenkaan en nyt ole ajatellut taas puukon alle mennä. Polvien rekonstruoinnista on vasta puolitoista vuotta. Se kyllä riittäisi vähän pitemmäksikin aikaa. Kyllä minä tämän vaivan kanssa olen oppinut tulemaan juttuun. Sain miettimisaikaa.

Uppouduin internetin ihmeelliseen maailmaan etsien tietoa siitä, mikä minua voisi odottaa ilman leikkausta.

Otin lähetteen. En toivo lihasten heikkenemistä ja surkastumista.

Leikkaus tapahtui päiväkirurgisessa yksikössä. Kainalon kautta tehtiin plexuspuudutus oikeaan käteen. Etukäteen ajattelin, että voisi olla aika ikävä tunne, kun yksi raaja on niin kuin sitä ei olisikaan. Ei se ollutkaan niin. Tunsin koko ajan, että jotakin käteni kanssa puuhataan, mutta kipua ei ollut. Itse operaatio, hermon vapauttaminen pinteestä, kesti varttitunnin verran.

Huomasin olleeni onnekas parissakin asiassa. Heräämössä verhon takana oli nainen, jolta operoitiin jo toinen käsi. Hän kertoi särkyjen olleen öisin niin kovat, että joutui valvomaan ja kävelemään. Pieniä olivat minun vaivani siihen nähden.

Onnekas sattuma oli myös, että anestesian apulaisylilääkäri teki minulle puudutuksen. Homma sujui hyvin. En voinut välttyä kuulemasta, kun toiselle potilaalle tehtiin samanlainen puudutus. Lääkäri kertoi opettelevansa vasta sen tekoa. Hän joutuikin kutsuttamaan ylilääkärin avukseen, kun ei saanut sitä onnistumaan.

Kaiken kaikkiaan terveydenhuolto selvisi tästä testistä arvosanalla kymppi miinus. Hoitoväki tuntui osaavan asiansa. Sen lisäksi sain kaikilta ihmismäistä kohtelua. Kotoinen olo tuli, kun murteen perusteella tunnistin fysioterapeutin etelä-pohojalaaseksi. Lapuan tyttöjä. Yhdessä pääsimme haikailemaan pääsiäiskokkojen perään..

Tekemiset selitettiin ja perusteltiin hyvin. Leikkuutuvassakin kerrottiin, mitä kädelleni liinan takana tehtiin leikkausta valmistellessa. Miinus tulikin siitä, että yhdessä kohtaan tuli käteen uudenlaista liikettä. Kun kysyin, mitä siellä nyt tapahtuu, hoitaja kertoi, että lääkintävahtimestari tuli laittamaan verityhjiön. Fiksua olisi ollut, jos hänkin olisi asian minulle ilmaissut. Käteni kun edelleen oli kiinni muussa kropassa.

No joo. Olisinko aika vaativainen asiakas? Ainakin osaan olla kiitollinen. Heräämössä runsasta aamupalaa puolen päivän jälkeen konjakkihörpyn kanssa nauttiessani ajattelin, että veroja kannattaa maksaa, kun meillä on tällainen terveydenhuolto. Tiedän toki, että kaikki ei toimi aina kuin elokuvissa. Nyt kuitenkin toimi.

Se, että prosessi kesti näinkin kauan, johtui ihan minusta. Omat menoni siirsivät niin tutkimusta kuin leikkaustakin eteenpäin. Joustavasti siihen suhtauduttiin.

Epikriisistä luin diagnoosin Syndroma canalis capri. Hetken jo mielikuvittelin olleeni pikaisella Italian matkalla. Plexuspuudutuskin kun toi mieleeni ajelun upealla Lexus autolla. Kun tarkensin katsettani, siinä lukikin: carpi.  Eikä autoakaan näkynyt.

Yllätyksekseni oikeakätinenkin tulee vasemmalla kädellä koko lailla hyvin toimeen. Toki oikean käden sormet ovat apuna. Mitään vääntämistä, kiskomista, painamista tai kantamista en voi kuitenkaan tehdä. Heti ranteeseen kirpaisee, jos yritän. Ainoana ongelmana on ollut rintaliivien kiinnipano. Mies, joka meillä hallitsee naisenkin vaatekappaleiden pukemisen, on ollut apuna. Kun hän ei aina tarvittaessa ymmärrä olla paikalla, olen kehittänyt siihenkin oma-apu-paras-apu-menetelmän. Hakaset kiinni ja päälle kuin puseroa pukisi.

Autoa ajoin parin päivän päästä operaatiosta. Tosin vain yhtenä päivänä. Muuten mies on kuskannut. Vaihteita kun piti käyttää vasemmalla kädellä. Sen tempun opin jo joskus työaikana. Töissä iltapäivän aikana oikea käteni kipeytyi niin, että töistä lähtiessä en pystynyt sitä lainkaan liikuttamaan. Kun en kuitenkaan halunnut autoa jättää töihin, vasen käsi pelasti.

Nyt ei muuta kuin odottelemaan ompeleiden poistoa ja leikkauksen vaikutuksia.

PS. Kahvittelin tänään Kauppahallissa parin entisen työkaverin kanssa. Toisen tuttavalla oli ollut sama vaiva. Viereisen pöydän mies keskusteluamme kuunneltuaan näytti ranteidensa arvet. Sama vaiva ja hoito oli ollut hänelläkin. Itsekin tiedän useamman henkilön. Vaivaa esiintyy vain noin kolmella prosentilla väestöstä. Ilmeisesti lähes kaikki elelevät minun, ystävieni tai kahvilatuttavuuksien elinpiirissä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat