Tuomio oli tyly. ” Ihmettelen, jos tuolla polvella vielä vuoden päästä kävellään. Ei kävellä edes puolen vuoden päästä. Ei muuta kuin leikkausjonoon tekonivelleikkausta varten.”

Näin sanaili ortopedi polveni röntgenkuvaa katsoessaan noin kymmenen vuotta sitten. Halusin kuitenkin ensin miettiä asiaa.

Mietinkin sitten vähän pitemmän kaavan mukaan, lähes yhdeksän vuotta. Ja koko ajan kävelin molemmilla takatassuillani. Olin sairaalloisen kiinnostunut noina vuosina ihmisten polvista, etenkin, jos ne kipuilivat tai niissä oli tekonivel. Jokainen kuulemani juttu epäonnistuneesta leikkauksesta siirsi leikkausajatukseni taka-alalle. Ne onnistuneet keissit unohdin nopeasti.

Yhtenä syynä pitkään harkintaani oli operaatiopelkoni. Pelkäsin myös, että homma ei onnistu niin kuin pitäisi. Mietin sitäkin, että tekonivelet eivät ole ikuisia. Ne kestävät ehkä 10-15 vuotta. Jos sattuisin elämään vanhaksi, joutuisin uudelleen leikkaukseen. Siinä mielessä sitä parempi, mitä myöhempään homma menee.

Polvi totta kai oireili vuosi vuodelta enemmän. Eikä aikaakaan, kun toinenkin polvi rupesi renklaamaan toisen kaveriksi. Lähdin kuitenkin siitä periaatteesta, että polveni eivät määrää elämääni, vaan minä määrään niitä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että mistään jutusta en luopunut polvieni takia. No jaa, laskettelun kyllä lopetin. Se nyt oli muutenkin ollut kovin satunnaista lähinnä seuran vuoksi eikä siitä luopuminen kirpaissut. Olin omaksunut täysin nivelrikkoisille lanseeratun sloganin: liike on lääke.  Toki jouduin välillä käyttämään polvitukia ja laittamaan kipunappia naamariin enemmän tai vähemmän pystyäkseni toimimaan haluamallani tavalla. ” Ei tehrä tästä ny numeroo”, ajattelin tamperelaisittain.  ”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki”, opetti äitikin aikoinaan. Taisi mukana olla myös ripaus eteläpohojalaasta näyttämisen halua: ”munsei oo mitää vikaa, mää pärjään kyllä!”

Viime vuonna jalat olivat kuitenkin välillä keväällä niin kipeät, että ajattelin joutuvani perumaan muutaman ystävän kanssa ostetun Tallinnan matkan. Vaan nämäpä sanoivat: ” Ei kävellä, vaan kuljetaan taksilla. Sehän on siellä aika halpaa. ” Näin tehtiin. Kiitos vielä Ilkka!

Kun jalkoja rupesi särkemään joka yö ja tarvitsin kolme erilaista särkylääkettä yössä, aloin vähitellen ymmärtää, että jotais tarttis teherä. Noin vuosi sitten olin molempien polvien tekonivelleikkauksessa kuukausi ortopedilla käynnin jälkeen.  Olin jo tykönäni harkinnut, että hoidetaan sitten molemmat kerralla. Teherään sitten komiasti, jos kerta ruvetahan. .Kun leikkaava ortopedi ehdotti kertarysäystä, olin heti valmis. Uskoani ei horjuttanut edes sairaanhoitajan ihmettely, haluanko todella, että molemmat polvet leikataan yhtä aikaa ja saan kaksinkertaiset kivut.

  Ensimmäisten päivien kävelytuki

Operaatio toipumisineen ei ollut mikään  pikku juttu. Olin kuvitellut, että leikkauksen jälkeiset kivut pysyvät lääkkeillä poissa. Saihan sitä kuvitella. Eihän se niin mennyt, vaikka paljon lääkkeitä sain niin sairaalassa kuin kotiin. Estelyistäni huolimatta kaksi ystävääni tuli jo leikkausta seuraavana päivänä katsomaan minua. Syntymähulluja kun ovat,  he tulivat lasien ja pikkukuoharipullon kanssa. Sairaanhoitajan luvalla sain hiukan kilistellä happiviiksineni.

Silloin vielä nauratti. Seuraavana päivänä ei, kun oli otettu puudutuspumppu pois. Vierailulla ollut mies kyseli, auttaisiko, jos hän pitäisi kädestä, kun itkua tuhersin. Eipä siitä ainakaan haittaa ollut, lämmitti ainakin mieltä. Mieltä lämmitti myös uskomattoman paljon lukuisilta ystäviltä ja sukulaisilta saadut viestit ja soittelut.

Toipuminen on ollut pitkällinen prosessi. En todellakaan mennyt salille kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, kuten yksi-polvi-leikattu tuttavamies teki. Ortopedin mukaan viidesosalla kivut voivat leikkauksen jälkeen kestää puoli vuottakin. Taisin olla sitten varsinainen harvinaisuus, kun minulla yökivut kestivät vähintään kymmenen kuukautta. Aloin jo asennoitua siihen, että kipulääkkeitä popsin öisin loppuikäni. Tilanne olisi niinkin ollut parempi kuin ennen leikkausta, koska päivät olivat kivuttomia ja kävely ok. Ihmeekseni viimeisten kuukausien aikana on ollut jopa täysin kivuttomia öitä ja kaiken kaikkiaan tilanne on parantunut huomattavasti. Kyllä se tästä!

 

Jalkajumppa alkoi jo sairaalassa, kyynärsauvoilla ulkoilu heti kotiin tultua, kuntopyöräily pian myös.

Kuukausikaupalla nukuin pieniä pätkäunia enkä useinkaan kovin paljon koko yössä. Tästä oli se seuraus, että öisin kulutin aikaa syömällä. Mitä sitä ihminen muuta voi, jos ei saa kipujen takia nukuttua eikä jaksa lukea. Jotain mielihyvää täytyy kurjuuteensa saada. Nyt on sitten muistona noista ajoista muutamia ylimääräisiä kiloja. Syy ei tietenkään ole minun, vaan koipieni.

Polvissani on nyt koboltti-kromia ja lompakossa niin sanottu luukortti lentokenttien turvatarkastusta varten.

Metallipolvi ja  metallimusa.  Kovaa kamaa kumpikin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat