Oli jotenkin outo tunne. Olin saapumassa matkalaukkuineni Brysselin lentokentän tuloaulaan.

Sitten tajusin, mistä outo olo johtui. Aula oli kutakuinkin tyhjä. Yleensä vastaanottajat kansoittavat sen. Ihmismuuri on etenkin heti kaiteen toisella puolella.

 

Muistini palautui. Olinhan kuullut tyttäreltä, että lentoasemalle eivät pääse enää muut kuin ne, joilla on lentolippu. Vastaanottajat odottivat rykelmänä vasta ajotien toisella puolella. Aseman ulko-ovien luona vartio neljä sotilasta konepistoolit kainalossa.

Tämän, tämänkin, ovat terroristit saaneet aikaan.

Kun palasin eilen Brysselistä, käytössä olivat vielä lentoaseman väliaikaiset tilat. Kuten tiedämme, maaliskuisen pommi-iskun jäljiltä tuhoutui ihmishenkien lisäksi lentoasemarakennuksen lähtöaula. Koko lentokenttä oli aluksi suljettu. Nyt toimitaan väliaikaisissa tiloissa.

Ettei olisi mennyt liian yksinkertaiseksi, Brysselissä oli eilen julkisten alojen lakko. Koska metrot ja bussit eivät kulkeneet, se tiesi autoruuhkia.

Tilasimme taksin varmuudeksi jo illalla. Lähdin, jos en nyt vallan kukonlaulun aikaan, niin enemmän kuin hyvissä ajoissa kuitenkin matkaan. Tätä suositteli taksarikin. Matka sujui kuitenkin jouhevasti, kun suunta oli muuhun liikenteeseen nähden "väärä".

Kentällä taksi ajoi puomilla eristetylle alueelle muiden taksien joukkoon vartijoiden tarkkailun alla. Ei puhettakaan, että taksilla olisi päässyt aulan ovelle, kuten ennen.

 

Taksari viittoili tiettyyn suuntaan, että tuonnepäin pitäisi lähteä. Onneksi oli muitakin menijöitä, peesasin heitä. Ystävällinen kenttävirkailija tuli pyytämättä nostamaan 22,5 kiloa painavan laukkuni kärryyn. Kiitin kauniisti. En kertonut, että olin aamulla tyttären luona saanut raahattua sen yksin jyrkkiä portaita ylös.

Kävelimme ulkona ehkä jonkun sata metriä. Onneksi ei satanut. Perillä jaettiin kansa vuohiin ja lampaisiin eli vasemmalle tai oikealle, sen mukaan, minkä yhtiön koneella lensi.

Telttamaisessa käytävässä oli ensin kaikkien tavaroiden ja matkustajien turvatarkastus. Ystävällinen kanssamatkustaja kysyi, voiko nostaa laukkuni hihnalle. Hymyilin kuin hangon keksi ja kiitin. Läpivalaisu, joka koski myös ruumaan meneviä tavaroita, oli täysin uusi operaatio. Kiitos taas terroristien.

Tämän jälkeen pääsin toiseen väliaikaiseen rakennelmaan, josta kulku oli matkatavaroiden luovutukseen. Siellähän sitten pällistelin. Katselin taulua, jossa ei vielä näkynyt omaa lentoa. Kysyin infosta, mitä nyt pitää tehdä. Mennä baggage drop -jonoon, opasti hän. En löytänyt sopivaa karsinaa. Oli itselleni tässä tilanteessa outoja nimiä, kuten Tunisia, Roma, Ryanair ja aivan ihmeitä muita. Hetken seisoin jonossa, jonka päässä oli niin outo kyltti, että ajattelin sen ottavan vastaan kaikki oudot, jopa minutkin. Kanssaseisoja kuitenkin valisti kysyttäessä, että siihen en kuulu. Ystävällinen virkailija pelasti minut ohjaamalla minut vielä odottamaan penkille.

Ruumalaukun jättäminen onnistui lopulta ja sain boarding passit. Lippujen tarkastuksen jälkeen kiipesin uuteen turvatarkastukseen 72 betonirappausta (laskin). Onneksi matkustamolaukkuni ei painanut sallittua kahdeksaa kiloa (kumma kyllä), vaan kuusi. Käsilaukku taisi painaa vähintäänkin puuttuvat kaksi kiloa.

Turvatarkastuksessa skannattiin jokaisen lippu. Uusi toimi taas. Tähän asti on riittänyt, kun on vain lippua näyttänyt.

Sen jälkeen olikin kaikki tuttua vanhaa.

Metallipolvistani johtuen ja luukortista huolimatta pääsen turvatarkastuksessa aina sekä piippilaitteella siveltäväksi että käsin kopeloitavaksi. Tällä kertaa tarkastettiin myös housujen linningin sisäpuoli. Ei sentään pikkuhousujen.

Lähtöportilla joudun jotain asiakastutkimusta tekevän, maireasti hymyilevän, varttuneemman miehen uhriksi. Mihin matkustan? Kuinka usein lennän. Kuinka usein lennän Brysseliin. Kauanko olen ollut. Milloin ostin liput? Mistä ostin? Mitä maksoi? Ja monta muuta kysymystä. Vielä lähtöportin ohi mentyäni hän huikkasi perääni: Mikä on ikänne? Vasta koneessa istuessani tajusin vastanneeni väärin. Olin lisännyt ikääni vuodella. Sepä harmitti. Kyllä niin on, että jos ikänsä valehtelee, se kannattaa tehdä alaspäin!

Telttojen ulkopuolella ja lähtöauloissa kuljeskelivat poliisit ja sotilaat konekivääreineen. Poliisikoira kävi nuuskimassa istuvien tavaroita.

Hyvin kaikki lopulta sujui, vaikka lähtöä jännitinkin. Välillä olin enemmän tai vähemmän hukassa. Niin näytti olevan moni muukin. Työntekijöillä May I help you? tekstitettyine paitoineen näytti olevan vetovoimaa.

Matkani oli ryyditetty ystävällisillä herrasmiehillä. Tampereen koneessakin sain pyytämättä apua laukun kanssa. Tietysti tässä nyt vilahtaa mielessä ajatus, että olin heidän silmissään niin vanhan ja raihnaisen näköinen, että pelkäsivät minun kuukahtavan. Niin tai näin, ystävällisyys aina lämmittää sydäntä.

Ihan kotiin asti kaikki ei sujunut hyvin. Tampere-Pirkkalan kentälle ruumassa ollut laukkuni ei saapunut. Todennäköisesti jäi seikkailemaan Helsinkiin. Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Odottelin laukkua illalla kymmenen jälkeen, kun seuraava Hesan kone tuli. Ei kuulunut. Seitsemältä tänä aamuna soittivat ja taksi toi laukun ennen kahdeksaa.

 

VIELÄ LOPUKSI.

Huomiotani kiinnittivät asemalla kauniit jäteastiat erilaisille jätteille.

Brysselin reissullani kuulin, että Belgiassa 65% jätteistä kierrätetään, meillä 35 %. Sen olen jo toki aikaisemminkin kokenut, että kotitaloudet keräävät eri jätteet erilaisiin pusseihin tiettyinä päivinä tien varteen, josta jäteautot ne noutavat. Tarkkana pitää olla, koska milloin vain pusseja ei saa tien viereen kuskata.

 

 

 

 

Kommentit (2)

Tuulikki

No, onpa tullut lentomatkustaminen  hankalaksi! Kiitos mielenkiintoisesta jutusta. Näinkö tässä enää viitsii minnekkään matkustaa lentäen jos ei ole aivan välttämätöntä. Toisaalta ymmärrän ylenmääräisen kontrollin terroristien takia.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Sanopa muuta, Tuulikki! Valitettavasti terroristit vaikuttavat tähänkin asiaan. Maailma on mennyt kummalliseksi, jos saan sanoa!

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat