Rakastan yllätyksiä teatterissa!

Aluksi kolme kissaa kurkistelee verhon raosta ja laulaa.

Näin voisi alkaa lasten näytelmä. Näin alkaa kuitenkin Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Anton Tšehovin näytelmä Kolme sisarta.

Verhojen avauduttua yllätykset jatkuvat. Screenille näyttämön eteen, yläosaan, tulee isoa videolähikuvaa. Sisarukset Olga (Elena Leeve), Irina (Marja Salo) ja Maša (Emmi Parviainen) tulevat näin tutuiksi. Miten erinomaisesti he pystyvätkään ilmeinkin tuomaan esiin tunteitaan ja ajatuksiaan! Mutta mitä itse näyttämöllä tapahtuu samaan aikaan? Vasta hetken päästä tajuan, että sieltä lähetetään livenä sitä videokuvaa. Aivan loistavasti toimiva juttu läpi näytelmän!

Aikaisemman ymmärrykseni mukaan Tšehovin näytelmissä notkutaan ja viipyillään joutilaisuudessa odotellen jotakin tapahtuvaksi. Näin tässäkin esityksessä.

Kenraali-isän vuosi sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen siskokset ovat joutuneet lähtemään Moskovasta pieneen varuskuntakaupunkiin. ”Pian palaamme Moskovaan” tulee vähän eri muodossaan useammasta suusta. Mitään konkreettista suunnitelmaa asian toteuttamiseksi ei kuitenkaan ole.

Tšehov on kirjoittanut teoksensa vuonna 1901. Uskomatonta! Ohjaaja Paavo Westerberg on tehnyt siitä tuoreen version. Useat näytelmän ihmiset ovat kuin nykypäivästä reväistyjä. Monet ovat elämäänsä tyytymättömiä, johonkin parempaan voimattomasti haikailevia ja rakkauden etsinnässään ihmissuhteissaan sekoilevia. Siskosten veli Andrei (Eero Ritala) on peliongelmainen. Andrein vaimo Natalia (Anna-Maija Tuokko) edustaa itsekästä, kovaluontoista ja empatiakyvytöntä ihmistä. Näitä kaikkia löytyy tänä päivänäkin. Mistäpä tämä muusta kertoo kuin siitä, että ihminen pohjimmiltaan ei muutu, vaikka aika muuttuu. Ihmiset ovat kuitenkin kaikessa puutteellisuudessaan ja särmikkyydessään kiehtovia. Niin tässä näytelmässä kuin oikeassa elämässä. Mies, joka oli teatteriseuranani, hurmaantui erityisesti nuorimmasta sisaresta, Irinasta.  

Ihminen on mieleltään terve, jos hän kykenee rakastamaan ja tekemään työtä, sanoi Freud aikoinaan. Näytelmän henkilöistä useimmilla on työpaikka. Työ ei kuitenkaan monia tyydytä, siitä ei ole elämän tarkoitukseksi. Rakkautta etsitään. Rakastutaan, petetään ja petytään. ”Avioliitto on yliarvostettu. Se johtaa tylsistymiseen.”

Siis työtä tehdään ja rakastutaan, mutta hukassa itseltä ollaan, väitän. Tosin Olga, itsellinen nainen, vaikuttaa kaikista selväjärkisimmältä, vaikka elääkin elämää, jota ei haluaisi. Mitä itse kukin oikeasti elämältä haluaa, toivoo, paitsi rakkautta, on hämärän peitossa. Ilmeisen epärealistinen Moskovaan paluu siintää tulevaisuudessa pelastajana. Siellä elämä on hyvää. Se toivekin kuopataan näytelmän kuluessa.

Perheen pysähtyneeseen elämään tulee eloa, kun sotilaat majoittuvat seudulle. Voin hyvin ymmärtää, että komeat sotilaat sekoittavat naisten päät. Esikuntakapteeni Soljonyi (Samuli Niittymäki) vaikuttaa tosin jotensakin tärähtäneeltä. Linkkuveistä isompaa asetta en hänelle antaisi.

Ohjaaja Paavo Westerberg on tuonut toteutukseen nykypäivää. Iso teeveeruutu suoltaa ohjelmaa huoneen nurkassa kaiken aikaa. Myönnän, että olen välillä ihan kuutamolla, miten teeveeruudun aiheet liittyvät näytelmään.  Mikä on kuvien symboliikka liittyen esityksen tapahtumiin? Sitä, muun muassa sitä, olen pohtinut pääni puhki viime viikkoina.

Näytelmän sympaattisin ja elämää realistisesti, ehkä inhorealistisestikin katseleva on sotilaslääkäri Tsebutykin, jota esittää aina iki-ihana Esko Salminen.Mitä elämä on? Yhtä hyvin voisi kysyä, mitä on porkkana. Porkkana on porkkana.”

Näytelmässä tapahtumia ja henkilöiden välisiä suhteita on niin runsaasti, että heikkopäistä voisi hirvittää. Kissateema vilahtelee mukana ja liikuttelee ankarasti aivosolujani. ”Vihreä tammi meren rannalla. Tammessa kultainen hihna, hihnan päässä viisas kissa.” Ja kissa kiertää tammea ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Tätä runoa toistellaan. Joku merkitys, sanoma sillä tietysti tässä on. Kun vain ymmärtäisi mikä. Mikä, kuka on viisas kissa?  Ei kai sentään kyse ole siskoksista, jotka eivät pääse puusta pitkään?

En tiedä, onko näytelmälle ansioksi, jos se saa katsojan, tässä tapauksessa minut, tuntemaan itsensä vähän, ellei enemmänkin yksinkertaiseksi, ymmärtämättömäksi. Tätä tietämättömyyden tuskaa lieventää hiukan se, että seuralaiseni, armas aviohenkilöni, ei ollut sen oivalluskykyisempi. Kuitenkin, kun näytelmä kaikkinensa on niin voimallinen ja toteutettu niin kiehtovasti kuin on tehty, problemaattiset kohtaukset jäävät vain miellyttävän hykerryttävästi vaivaamaan. Onhan niistä sekin etu, että tässä muistaa olevansa ymmärrykseltään vajavainen. Vajavaisuuteni ei estänyt nauttimasta esityksestä. Ihmettelen vielä jälkikäteenkin, miten hyviä näyttelijät olivat rooleissaan!  

Näytelmän loppu antaa toivoa. Toivoa siitä, että läheisyyttä on. Toivoa siitä, että hyvääkin on odotettavissa. Toivoa siitä, että siskosten suhde kantaa. Toivoa siitä, että elämä jatkuu. Elämän tarkoituksen ihmettely jää kuitenkin ilmaan. Kukapa sitä pystyisikään ratkaisemaan.

 

Teatteri, Tšehovin näytelmää vanhempi

Kansallisteatteri on vuodelta 1872. Se on vanhin suomenkielinen ammattiteatteri. Kaunis jugendtalo Rautatientorin laidalla on valmistunut 1902 ja remontoitu 2000-luvun alussa. Hauska ajatella, että rakennus ja Kolme sisarta ovat olleet yhtä aikaa työn alla, toki toisistaan riippumatta. Kun koristeellisessa salissa väliajalla taivuttelee niskaansa, voi ihailla Yrjö Ollilan vuonna 1932 tekemiä  kattomaalauksia. Vaihtoehtoisesti väliajan voi käyttää seisomalla tarjoilujonossa. Ei huono paikka sekään. Silmien edessä on upeita Eliel Saarisen lasimaalauksia.

 

Lipun Kolmeen sisareen olin saanut Kansallisteatterista.

Näytelmän kuvat käsiohjelmasta

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat