Meillä on iso kylmiö, josta en luopuisi mistään hinnasta. Kuitenkin se näyttää olevan niin iso, että sinne saattaa jotakin hukkua.

Löysinpä kylmiöstä yli 20 pulloa itse tehtyä viiniä. Varsinainen juttu on se, että vanhin, miehen tekemä siideri oli vuodelta 1989 (luit oikein), tuoreemmat vuosilta 1993 ja 1996.

Jälkikasvu pyöritteli silmiään ja kauhisteli, mitä meillä oikein päässä liikkuu, kun säilytämme vuosikymmeniä tuollaisia pulloja kylmiötä täyttämässä. Näin itsekin ehkä ihmettelisin, jos olisi ollut jonkun muun pulloista kyse. Jollakin aivon osalla kyllä tiesin, että siellä ne ovat. Joskus kävi mielessä, että pitäisi asiaa tutkia. Vuosikymmenet vaan vaihtuvat niin sukkelaan.

Kylmiössä on pulloja enemmänkin. Joitakin vuosia sitten kävi kylmiön korjaaja, jota totesi, että onpa teillä paljon pulloja. En osaa sanoa, ihailiko, kadehtiko vai kummeksuiko. Pahaa pelkään, että viimemainittu osuu parhaiten kohdalleen. Laskin summittaisesti ja sain pullojen luvuksi  toistasataa. Suurin osa on kotimehu- ja omenatuoremehupulloja. Ja sitten tietysti nämä vuosikertaviinit.

Oli aikakausi, jolloin omien viinien teko oli jotenkin muotia. Muistatko itse olleesi tässä muodissa mukana? Tampereellakin oli useampi pelkästään viinintekotarvikkeita myyvä kauppa, nyt en tiedä täällä yhtäkään. Me taisimme olla suureen virtaan nähden 1990 –luvulla vähän jälkijunassa?

Mitä tapahtui? Miksi viinintekointo laantui? Oliko viini aikaisemmin Alkossa kalliimpaa? Tuliko omista viineistä huonolaatuisia? Lopettivatko kaikki ihmiset viinin juonnin? Yllättikö laiskuus? Oliko kyse vain ohimenevästä villityksestä?

Pari vuotta sitten kylläkin posteljooni pyysi meiltä luumuja viinin tekoon. Hän toi sitten kaksi pulloa maisteltavaksi kauniine etiketteineen. No joo, mitäpä siitä sanoisi. Kotiviiniltä maistui.  Toinen pullo majailee edelleen – missäpä muualla kuin kylmiössä.

Lastasin kaikki tekemämme viinipullot pöydälle ja rupesimme maistelemaan. En muista, että niitä olisimme pullotuksen jälkeen kokeilleet. Kaipa nyt sentään.

Suoralta kädeltä hävitin pari punajuurisherrypulloa. Ihan järjissäni en varmaankaan ole ollut, kun olen kuvitellut punajuuresta tulevan jotain sherrylle maistuvaa.

Lopuista mies mittasi ensin prosentit. Miehen tekemä, lähes kolmekymmentä vuotta vanha siideri: prosentteja 11. Maku juuri ja juuri siedettävä. Mies kieltäytyi yhden suullisen jälkeen maistamasta enempää (jonka senkin sylkäisi pois). Minä säilöin vielä kaksi pulloa – kylmiöön.

Seuraava tuote: miehen tekemä viini, ikää 23 vuotta. Prosentteja 14, maku hirveä, ei nieltävissä! Viemäriin.

Jäljellä oli vielä yksi laatu. 

Siispä Anjan viini testiin. Prosentteja kymmenen. Muistan innostuneeni asiasta, kun luin reseptin, jossa raaka-aineena käytettiin mustaviinimarjoja, joista oli jo Mehumaijassa tehty mehua. Sisäinen laihialaisuuteni pääsi esiin. Olin usein harmitellut, kun ne perkeet piti viedä kompostiin. Ja kuinkas kävi tämän? Maku: ei pössömpi. Kuopus tarjosi maistajaiset vävykokelaalle kertomatta, mistä on kyse. Tämä kehui, että ei hassumpaa makeaksi viiniksi. Sitä on jo nyt tarjottu yhden synttärikakun palan painikkeeksi. Kehuja oli saanut.

Vintissä oli kaksikin viininkäymisastiaa. Toisen vein mökille Huusiin kompostikuiviketta varten. Toisen jätin vielä vinttiin. Kuopus innostui, että voisi kokeilla omenasiiderin tekoa. Hänellä ei onneksi ole kylmiötä.

Miten siis on, paraneeko viini vanhetessaan? Tämä koe todisti, että joku saattaa parantua (tahi pysyä hyvänä), joku ei. Ainakin, jos kotiviinistä puhutaan.

Ikääntyvää ihmistä saatetaan verrata viiniin. Samoin kuin viinit, jotkut ihmiset tosiaankin paranevat vanhetessaan. Jotkut happamoituvat ja kitkeröityvät. Kuten huonot viinit, jotkut ihmisetkin ovat etikkaisia jo ennen vanhuutta. Onneksi usein  kuitenkin niin viinien kuin ihmistenkin kohtaamisesta jää suuhun hyvä jälkimaku.