Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Yleisö poistuu teatterisalista väliajalle. Tavanomaista puheensorinaa ei kuulu. Kansa vaeltaa enimmäkseen vaiti.

On Jouko ja Juha Turkan näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa esitys Teatterikesässä, esittäjinä Seinäjoen Kaupunginteatterin näyttelijät.

Esitys on hämmentävä, raju, absurdi, älytön, hauska ja yllättäviä käänteitä sisältävä. Samalla se on oivaltava, kyseenalaistava, pohtimaan pakottava ja johonkin alitajuiseen ymmärrykseen iskevä, mitä ikinä se sitten lieneekään.

Vaitonaisen tauolle lähdön uskonkin johtuneen teoksen hämmentävästä vaikuttavuudesta. Tosin yksi henkilö poistui kesken ensimmäisen puoliajan. Oliko syy näytelmässä vai jossain muussa? Esityksen raju kielenkäyttö tuskin enää vuonna 2016 kuohuttaa. Toisin on saattanut olla parikymmentä vuotta sitten. Loppuablodeista ja bravo-huudoista päätellen esitys tavoitti yleisönsä.

Turkan, isän ja pojan, tekemä näytelmä onkin 20 vuotta vanha. Ensiesitys oli Tampereen Työväenteatterissa 1996. Eila Roine teki mahtavan roolin Madamena. Tosin häneltä en ole heikkoja esityksiä nähnytkään. Nyt Antti Mikkola on päivittänyt ja sovittanut tekstin sekä ohjannut sen.

Kovin mielelläni vertailisin nyt  ja 20 vuotta sitten näkemääni keskenään. Valitettavasti en muista juuri muuta ensimmäisestä kuin Eila Roineen ja hänen rooliasunsa. En edes muista ihastuttiko, vihastuttiko vai jättikö esitys kylmäksi. Ensin ajattelin, että olin silloin vielä niin nuori, että teksti ei ehkä osunut. Toisella ajatuksella tajusin: mikä nuori minä olin? Nafti viisikymppinen!

Tähän esitykseen en mennytkään ensisijaisesti siksi, että olisin odottanut hyvää kokemusta. Menin ennen kaikkea  siksi, että yksi näyttelijöistä, Anna Ackerman Kati Herukkana on tyttäreni hyvä ystävä. Myös muut näyttelijät, Mia Vuorela Aamulehden päätoimittajana, Topi Kohonen filosofi Himasena ja Jukka Puronlahti vääpeli-Turkkana tekivät upeaa työtä! Tämä taas todisti, että se, joka sanoo, että hyvää teatteria syntyy vain suurissa kaupungeissa tunnettujen näyttelijöiden voimin, puhuu palturia. Minäkin hölmö suuntaan aina vain Helsinkiin, jos haluan nähdä teatteria muualla kuin Tampereella. No joo, Hämeenlinnassa kyllä olen toisinaan käynyt nautittavissa esityksissä.

Jouko Turkka on kirjoittanut itsensä vääpelin rooliin. Sen lisäksi tässä esityksessä nähtiin videota Turkan opetuksesta ja viime vuosien kivien tulkinnoista. Oliko Turkka nero vai hullu, on moni alan ihminen pohtinut viime päivinä Turkan kuolemasta kuultuaan. Useampikin on lehtitietojen mukaan arvellut, että Turkka liikkui sekä nerouden että hulluuden puolella tasavertaisesti. Suuri vaikutus teatterimaailmaa hänellä ainakin oli, niin hyvässä kuin pahassa.

Mikä oli esityksen pääsanoma? Olen edelleen, muutama tunti esityksen jälkeen, niin hämmentynyt, että en osaa sitä kiteyttää, mikäli se edes kiteytettävissä on. Teemana oli toki rakkaus. Päätoimittaja, jo varttuneempaa naista edustava, toteaa jotenkin siihen suuntaan, että rakkaudesta on helpompi puhua kuin kuolemasta, siksi siitä puhutaan niin paljon. Rakkaus on ikään kuin kuolemaa salassa pitävä. Loppukohtauksessa hän toteaa myös ehkä olleensakin rakastunut rakkauteen.

Onko niin, että rakkautta tavoittelemalla, siitä puhumalla ja sitä etsimällä me yritämme pitää elämästä kiinni ja kuoleman kaukana? Tiettyyn rajaan asti eikö se ole hyväkin asia? Rakkaus, kaikenlainen rakkaus, rakkaus ihmisiin ja asioihin, antaa elämään merkitystä ja tarkoitusta. Rakkauteen, tässäkin näytelmässä, kuuluu myös epävarmuutta, pettymyksiä, raivoakin. Kun on tunteita, ihminen tietää ainakin olevansa elossa. Minkäänlainen rakkaus ei kuitenkaan pelasta meitä kuolemalta.

Kiitos Jouko ja Juha Turkka ja seinäjokelaiset!

 

KUVA Jukka Kontkanen/Teatterikesä

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin hautajaisissa.

On hautajaisia ja hautajaisia.

Ihan samoin kuin on häitä ja häitä.

Nämä hautajaiset olivat sieltä parhaasta päästä. Enkä suinkaan tarkoita muistotilaisuuden tarjouksia, joskin niissäkään ei toki ollut moittimista. Paikalla ei ollut ketään niin sanotusti virkansa puolesta, vaikka kutsu oli ollut avoin. Kaikki olivat nimenomaan halunneet tulla. Vainajan eläessään osoittama lämpö lämmitti muistotilaisuutta.

Hautaan siunattu oli yli 80-vuotias. Sanon hanta tässä vaikkapa Kertuksi. Hän oli suuren lapsiperheen esikoinen. Jo lapsena hän oppi huolehtimaan pienemmistään. Lapsirakkaus säilyi läpi elämän. Äiti kuoli Kertun ollessa nuori. Lapsilauma hajotettiin ja sijoitettiin kuka minnekin. Lienee ollut maan tapa siihen aikaan.

Parikymppisenä Kerttu palkattiin pienen, vammautuneen tytön hoitajaksi ja auttajaksi lapsiperheeseen. Kerttu itse ei ollut käynyt kuin kansakoulua, mutta avustettavansa mukana hän kävi lukion, yliopiston ja kulki töissä. Avustajan täytyi aina olla lähellä.

Kerttu oli perheessä paitsi avustaja myös taloudenhoitaja. Hänestä tuli kuin perheenjäsen. Työ oli paljolti ympärivuorokautista, etenkin sen jälkeen, kun he jäivät kahdestaan asumaan. Kesälomilla Kerttu vieraili sisarusten perheissä.

Tätä elämää kesti yli neljäkymmentä vuotta. Parikymmentä vuotta sitten avustettava yllättäen kuoli. Kertulla alkoi eläkeaika. Ensimmäistä kertaa hän asui yksin, pienessä yksiössä. Nyt päivät täyttyivät yhdistystoiminnasta ja vapaaehtoistöistä. Asuintalossaan hänestä tuli niin isompien kuin pienempien ystävä.

Hautajaisissa itselleni tulee aina väistämättä mieleen, mikä mieli tässä elämässä on. Kerttu ei eläessään julkisen mittapuun mukaan paljon saanut aikaan. Hänellä ei ollut titteleitä eikä edes cv:tä. Häntä ei tulla mainitsemaan minkään firman historioissa, suuremmista ympyröistä puhumattakaan.Hänellä ei ollut perhettä, eikä ennen eläkevuosia juurikaan niin sanottua omaa aikaa.Silti hän koki eläneensä hyvän elämän. Vaikka lapsia ei ollut, perheen lapsia hän piti kuin ominaan.

Kuitenkin Kerttu jätti merkittävän jäljen moneen ja monen elämään. Perheen tytär sanoi vasta jälkeenpäin ymmärtäneensä, miten tärkeä merkitys Kertulla oli ollut heidän perheensä elämässä. Kertulla oli kyky ja halu huomioida lähellä olevat, aidosti olla kiinnostunut heistä ja auttaa tarvittaessa pyyteettömästi. Olin Kertun autettavan kollega ja ystävä. Sitä kautta sain oman osani hänen huolehtimisestaan ja myönteisyydestään.

"Onko kaikilla kaikki hyvin?" oli Kertun vakiokysymys. Eikä se ollut pelkkää huulten höpinää. Se oli aito kysymys.

Ehkä elämän tarkoitus onkin niin yksinkertainen kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Siinä sivussa voi toki kukin puuhastella mitä lystää.

 

Me lähdemme elämästä, emmekä kuitenkaan lähde.

Me jäämme elämään niiden sydämissä, jotka ovat meitä rakastaneet.

(Martti LIndqvistiä muistinvaraisesti siteeraten)

 

Kommentit (0)

Noin kymmenvuotias poika oli yrittänyt itsemurhaa. Sairaalan tapaamisessa hätääntyneet vanhemmat vakuuttelivat rakkauttaan poikaa kohtaan. Poika kuunteli aikansa ja sitten kysyi: Mutta missä se näkyy?

Tämän tositarinan on aikoinaan kertonut eräs lastenpsykiatri.

Kysymys on hyvä. Missä rakkaus näkyy?

Taannoin tutkimuksessa kysyttiin lukiolaisilta parasta lapsuuden muistoa.  Yllättäen valtaosa ei muistellutkaan esimerkiksi ulkomaan matkoja. Tavallisimpia muistoja olivat arkiset puuhailut vanhemman kanssa, esimerkiksi yhteinen kalareissu tai leipominen. Tärkein rakkauden teko on riittävä arkinen yhdessäolo lapsen kanssa.

Työtoveri kertoi kerran kysyneensä jo aikuisilta kolmelta lapseltaan, mikä oli pahinta, mitä hän on äitinä tehnyt. Toisistaan tietämättä jokainen vastasi, että se, kun uhkasit muuttaa toiseen taloon, ellemme ole kunnolla. Lapsille tuli pelko vanhemman menettämisestä.

Kun rakastamme jotakuta, haluamme viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Eikö vain? Näin haluaa vanhempi. Näin haluaa lapsi.

Miksi se ei aina toteudu?

Varmaan vähintään vuosikymmen sitten luin erään julkkiksen haastattelua elämästään. Perheen lasten arkipäivät kuluivat päiväkodissa. Sieltä palkattu hoitaja haki heidät ja hoiti heitä iltaisin. Vanhemmat ehtivät aina töiltään vasta illalla toivottamaan hyvää yötä.

Ehkä molempien vanhempien oli välttämätöntä työskennellä kellon ympäri. Silti ajattelen, että sekä lapset että vanhemmat menettivät paljon.

Asetun nyt kivityksen kohteeksi, kun sanon, että jos elämässä ei ole tilaa lapsille, heitä ei pidä hankkia. Ehkäisykeinot ovat nykyään olemassa.

Kuopukseni ollessa alaluokilla, minulla oli rupeama, että jouduin useana iltana tekemään töitä myös illalla kotona. Totta puhuen se ei ollut ainut tällainen rupeama, mutta tämän muistan seuraavasta syystä.

Yhtenä iltana Kuopus tuli yläkerrassa olevaan työhuoneeseeni. Ihmettelin, eikö hänen pitäisi jo isän kanssa ruveta iltatoimiin. Joo joo, sanoi Kuopus. Mutta kun mä en oo sua paljon yhtään nähnyt moneen päivään, niin ajattelin, että voisin tulla kattomaan.

Lapsen suusta tuli totuus ja herätys asiaan.

Työt voivat siis olla yksi liiaksi aikaa vievä asia, vaan ei ainoa.

Itselläni on kaksi aikuista tytärtä, joilla on parikymmentä vuotta ikäeroa. Erilainen äiti olen ollut kummallekin tyttärelleni. Lapsetkin ovat luonteeltaan erilaisia. Vahvaa taipumusta ylihuolehtivuuteen minulla tosin on ollut. Onneksi fiksut tyttäret ovat pontevasti sitä vastustaneet.  Ihan lonkalta voisin kuitenkin luetella molempien kohdalta asioita ja tilanteita, joissa olisin toivonut toimineeni toisin. Ehkä olen kuitenkin tehnyt myös riittävän monta asiaa oikein, kun molempiin lapsiin on läheiset ja lämpimät välit. Ihaillen katson myös, miten hyvin Esikoinen toimii itse äitinä. Pojasta polvi paranee, sanotaan. Näköjään myös tyttärestä.

Näinä nettiaikoina paineet vanhemmuuteen taitaisivat olla kovempia kuin vuosikymmeniä sitten. Terveen järjen käyttö on silti edelleen sallittua. Kaikkiin kotkotuksiin ei tarvitse mennä mukaan. Kaikkien äitiyden ”asiantuntijoiden ” mieliksi ei pidä toimia.

Tervejärkinen ja – henkinen vanhempi pystyy oppimaan lapsensa tarpeet parhaiten. Jokainen lapsi kun on omanlaisensa. Mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovikaan toiselle. Täydellinen ei tarvitse yrittää olla. Riittävän hyvä äiti/isä riittää.

Lähestyvä äitienpäivä sai minut miettimään vanhemmuutta, vaikka itse olen jo lapseni kasvattanut aikuisiksi. Onnittelut siis kaikille Äideille, nuorille sekä vanhoille että siltä väliltä oleville!

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat